Tunteita virtuaalielämässä

Joskus kuulee ihmisten kommentoivan, että "kun ei ihmiset nykyään enää tule kylään, vaan ovat vain siellä somessa, eihän se ole oikeaa elämää". Olen toista mieltä. Se on ihan yhtä oikeaa elämää kuin kasvokkain istuminenkin. Siellä loukkaannutaan, nauretaan, itketään, myötäeletään, teeskennellään, vihataan ja rakastetaan. Ollaan siis ihmisiä.

Jos ei ole ollut kenenkään kanssa pitkään aikaan riitaa ja kaipaa pientä konfliktia, kannattaa liittyä Twitteriin ja ruveta seuraamaan sellaisia henkilöitä, joilla on joko tosi samanlaiset tai aivan erilaiset arvot kuin itsellä ja jotka osaavat olla nasevia ja kirjoittavat fiksusti tai sitten äärettömän typerästi ja joiden twiitteihin tulee paljon vastauksia.  Omia suosikkejani pienen ärsyyntymisen aikaansaamiseksi ovat mm. Donald J. Trump, Ville Niinistö ja Jason Lepojärvi. Tuomas Enbuskea en pysty seuraamaan, hermo palaa välittömästi. Jos taas haluaa vähemmän ärsyttävää meininkiä voi seurata vaikka Kirsi Alm-Siiraa ja Arman Alizadia. Itselleni Twitter on nopein uutiskanava maailman tapahtumista, seuraan siis monia mediataloja ja uutiskanavia.

Luin juuri tutkimuksen siitä, että facebookin käyttö on ruvenut vähenemään. Mieskin sanoo, ettei jaksa siellä roikkua, kun joka toinen postaus on "sponsoroitu" ja lopuissa ei ole mitään asiaa. Itselleni Facebook on paikka, jossa voi kuulla ja välittää neutraaleja arkikuulumisia ja pitää yhteyttä yllä esimerkiksi vanhoihin työ- tai opiskelukavereihin ja laajennettuun sukuun. Lisäksi siellä tulee jaettua linkkejä ja päiviteltyä päivän puheenaiheita sekä myytyä ja ostettua tavaroita eri ryhmissä. Hyvin harvoin laitan päivityksiä julkisiksi ja yhtä harvoin pyydän kaverikseni henkilöä, jota en oikeassa elämässä tunne ollenkaan. Facessa ihmiset käyttäytyvät pääosin kohteliaasti ja kiltisti, eikä se yleensä herätä sen voimakkaampaa tunnereaktiota kuin jos törmäisi tuttavaan kaupungilla. "Onpas kiva tavata, mitä kuuluu?"

Liityin Instagramiin alunperin vahtiakseni lapsen somenkäyttöä ja halusin jonkin kanavan, joka olisi avoinna esimerkiksi vanhoille oppilailleni ja josta voisin saada luovia ideoita. Minusta parasta antia ovat ihmisten uskomattoman hienot kuvat ja Twitterin tapaan mahdollisuus seurata melkein ketä tahansa julkista henkilöä. Kuten vaikkapa ihailemaani Lauren Daiglea. Tai vaikkapa oman lapsen niitä fiksumpia tilejä, monellahan on useita tilejä. Toki silloin kun itsellä on tosi vaikeaa ja masentaa ja on maannut koko päivän yövaatteissa sohvalla hampaat pesemättä, on tuskaa katsella ihmisten yltiöromanttisia illallisia Välimerellä, täydellisen stailattuja tunnelmakuvia vaaleanpunaisesta vauva-arjesta tai aistikkaan lämminhenkisestä sisustuksesta tai värikkäitä spektaakkeleja supermahtavilta keikoilta. Siinä voi kateus ja pettymys hiipiä puseroon.

Parasta ja antoisinta someantia ovat kuitenkin ehdottomasti suljetun piirin viestittelyt Whatsapp-sovelluksessa. Monena iltana on wappi laulanut, kun ystävien kanssa pohditaan lastenkasvatusta, työelämää ja jaetaan arjen iloja ja suruja. Kiireisessä arjessa ja pitkien etäisyyksien takia viikoittaiset "kahvinjuonti-turinat" eivät mitenkään onnistuisi. Wappiviestiin voi vastata sitten kun ehtii, jos on vaikka lapsen nukutus menossa. Ja viesteihin voi liittää kuvaa ja videota. Ja jos ei jaksa tai pysty, voi laittaa vaan lyhyen kommentin tai emojin. Sinne on monet itkut itketty ja vuodatukset kirjoitettu. Ja mieltä rauhoittavin viesti sieltä on "Muistan rukouksissa ❤️"

Jos teini haluaisi kertoa jostain saavutuksestaan, mutta ei kehtaa tulla sitä suoraan sanomaan, viesti kilahtaa juuri Whatsappiin. Esimerkiksi: "Hitsin ope laittaa niit (aktiivisuusmerkintöjä) Wilmaan vaikka emmä ees tyylii tee mtn". Pitkissä asioissa lapsi selittää minuutin litaniat ääniviestiin siitä, miten sattui yks jännä juttu koulussa. Ja silloin kun olin sairaalassa tuli sydämenkuvia ja viesti: "Ps. Mul on sulle pieni ylläri kun tuut kotii". Ja lapsi oli siivonnut huoneensa ihan vimpan päälle. Siinä kyllä läikähti mukavasti rinnassa.

Raamattua en ehkä varsinaiseksi somekanavaksi väittäisi, vaikka käyttämässäni Raamattusovelluksessa onkin erilaisia lukuohjelmia, ehdotettuja teemoja ja näköjään joku kaveripyyntökin odottamassa. Se on kuitenkin Spotifyn omien soittolistojen lisäksi se toinen paikka, jonne menen viimeistään silloin kun on se kaikkein huonoin fiilis. Varma turva ja usein myös lohdutus on muutaman klikkauksen - ja huokauksen päässä.

Tälle päivälle ohjelma antaa kohdan Ps 27:14 Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!

Makeita ja suolaisia muistoja

Muistot ovat tärkeitä. Ilman niitä ei ole kuin nykyisyys. Ennen aivoleikkausta mulla oli alle pari viikkoa aikaa valmistautua. Päätin käyttää osan ajasta muistojen kirjoittamiseen. Kirjoitin lapselle kirjeen, jossa muistelin hänen odotusaikaansa ja ensimmäisiä elinvuosiaan sillä tavalla kun ne mieleeni tulivat.

"Hei kultsi! Kirjoitan tämän kirjeen nyt aika varmana siitä, että saat tämän sitten joskus vasta tosi paljon vanhempana. Mutta halusin kuitenkin varmuuden vuoksi kirjoittaa jotain, jos mulle vaikka sattuu leikkauksessa jotain sellaista, että en muista tärkeitä juttuja tai jos tulee muita ongelmia."

Onneksi kirjettä ei vielä tarvittu. Jaoin sen drivessa miehelle samalla kuin muitakin asioita. Varmuuden vuoksi. Lapselle sitä ei ole vielä annettu. Sitä on siis aikaa täydentää.

Ostin vanhemmilleni ja appivanhemmilleni äitienpäivälahjaksi muistojen kirjat: "Kirja minusta". Kirjan saajan (saajien) olisi tarkoitus kirjoittaa kirjaan vastaukset siinä oleviin kysymyksiin ja kirjan kirjoitettuaan palauttaa se lahjan antajalle. Kysymykset käsittelevät lahjan saajan eri elämänvaiheita, ihmissuhteita, merkittäviä tapahtumia erityisesti sen kannalta, millainen henkilö kirjoittaja on. Rehellisinä ihmisinä läheiseni varmaankin skippaavat muutaman liian henkilökohtaisen kysymyksen, koska eivät voi valehdellakaan. Eikä lahjan olekaan tarkoitus olla ahdistavaa utelua vaan kulttuuriperinnön tallentamista. Koska itse en ole saanut vastaavaa lahjaa (vink, vink), enkä vielä nelikymppisenä pystyisi edes kaikkiin kysymyksiin vastaamaan, vastaan muutamaan valittuun teemaan ihan näin julkisesti.

(Tässä kohtaa kirjoittaessa on pakko tunnustaa, että en ollut lainkaan varma, olinko näitä allaolevia muistoja jo kirjottanut johonkin blogikirjoitukseen, joten pikalukaisin vanhat tekstini läpi. Herranen aika, onpas mulla alkukesästä ollut energinen olo (=kortisoni)! Siis todella energinen! Pää suorastaan pursusi kaikenlaisia ideoita ja tekstikin oli napakkaa ja sujuvasanaista. Kerta kaikkiaan. Hiukan harmittaa olla nyt näin alikierroksilla. Mutta sitä unettomuutta en kyllä todellakaan kaipaa, se oli ihan kauheaa.)

Kirjassa on hyvin spesifejä kysymyksiä, kuten "jokin tietty läksy, josta pidin" tai "muistan parhaiten nämä aktiviteetit oppituntien ulkopuolella" jne. En pysty muistamaan mitään noin tarkkaa, joten kaivelen jostain aivokuorelta pari hajanaista muistoa koulusta. Yksityiskohdat voivat olla vähän pielessä, onneksi vain muutamat lukijoista voivat ne muistaa ;-)

Muistoja koulusta

Mitä muistan ala-asteelta. Ensimmäisenä tulee mieleen negatiiviset kokemukset, vaikka niitä oli paljon vähemmän kuin positiivisia. Ikävää, ei kai tämä näin mene elämässä. Että vanhana on sitten varaa valita siitä, mistä valittaa. Mitkään muistot eivät ole kunnollisia - vaan sellaisia välähdyksenomaisia. Esimerkiksi se, kun jostain syystä mulla oli ehkä 3-4-luokkalaisena koulussa eväät (varmaan joku retkipäivä), ja huolettomana tyttönä nakkelin reppua miten saattuu. Tietämättäni repussa ollut lasinen termospullo oli rikkoutunut ja tämä tuli ilmi, kun oppitunnilla pulpetin naulassa olleesta repusta alkoi valua kaakaota lattialle. Joku valopää taisi siinä kommentoida, että "kattokaa, Ankan reppu pissaa!" Siinä valunut kaakao oli toki jo kastellut kaikki oppikirjat, joiden sivut liimaantuivat toisiinsa ja niitä sitten revittiin irti. Muisto on varmaan siksikin niin pysyvä, koska niiden kaakaosotkuisten oppikirjojen kanssa piti koko vuosi selvitä.

Yläasteelta muistan välähdyksiä siitä, miltä enkunluokassa haisi (ummehtuneelta, kirjoilta, ruikunväriseltä ja pölyisen hämärältä) ja että istuin yhden söpön Janin takana ja ajankulukseni katselin hänen erityisen söpöä niskaansa odottaessani, että oma vuoroni tulisi kääntää lause suomeksi. Uskonnon esitelmän korvasimme tekemällä porukalla videoprojektin vapaa-ajalla. Kuvasimme suoraan VHS-nauhalle olkapäille asetettavalla videokameralla neljän eri uskonsuunnan (muistaakseni luterilaisuus, buddhalaisuus, satanismi (kyllä!) ja helluntailaisuus) neliosaiset esittelyvideot, joista luokka sai yhden jakson nähtyään äänestää, mikä "uskonto" tippuu pois ja tätä jatkettiin, kunnes yksi uskonsuunta oli jäljellä. Huom, tämähän oli 90-luvulla eli pari vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen! (Mikä dinosaurus!) Ei ollut nettiä, somea eikä tosi-tv:tä. Eli olimme selkeästi aikaamme edellä ja taisimme saada esitelmästä kympin. Ahdistavinta videoprojektin kuvaamisessa oli lavastaa jonkinlainen satanistinen illanvietto teollisuushallille pimeällä ja hauskinta oli kuvata helluntaiseurakunnalla tapahtuvaa upotuskastetta kuivaan altaaseen pesuvati/pilliviritykset tuomassa kurlaavaa ääniefektiä suoraan nauhalle. Oliskohan jollain vielä nuo nauhat tallella?

Lukioajalta on enemmän muistoja. Kivoimmat muistot taas kerran ovat jääneet osittain koulun ulkopuolisesta luovasta toiminnasta eli esimerkiksi 2. lukiovuonna tehdystä näytelmäprojektista, jossa me lukiolaiset itse käsikirjoitimme, lavastimme, puvustimme ja näyttelimme omavalintaisen näytelmän, jonka kanssa osallistuimme johonkin näytelmäkilpailuunkin. Ongelmallisinta tässä on se, että muistan, että en ollut näyttelijänä, mutta en tarkkaan muista mitä sitten oikein tein. Olin varmaan lavastamassa mukana ja maskeeraamassa, sen jotenkin muistan. Näytelmä alkoi Kauniiden ja Rohkeiden tunnusmusiikilla ja se oli modernisoitu versio eräästä klassisesta eläinsadusta. Biologian ja kemian tunneilta muistan muutamia yksityiskohtia - kuten pahviset kromosomit, jotka halkesivat meioosissa ja sen, että kemiantunneilla meillä oli kova kilpailu siitä, kuka vastasi useimmin oikein. Ja toki kivoimmat opettajat muistan, heidän nimensä ja maneerinsa. Kerran laskin tukkimiehenkirjanpidolla yhden kaksoistunnin aikana, montako kertaa biologian opettaja sanoi "niinku". Toisen kerran laskin kattolaatat. Aika hyvin, että pääsin silti sisään yliopistoon biologialle heti ensimmäisellä yrittämällä. Hyvä todiste siitä, että 90% oppimisesta tapahtuu muualla kuin oppitunneilla. Toki olin hiukan ihastunut kumpaankin näistä miesopettajista, mikä vähän siivitti läksyjen tekoa. Ei kehdannut olla ihan pihalla.

Muistojen jälkeen

Mietin tässä joku päivä sitäkin, että mitä oikeastaan ihmisestä jää jäljelle, kun matka täällä päättyy. Ei mene montakaan sukupolvea, jolloin maailma on tilanteessa, jossa kukaan elossa oleva henkilö ei ole livenä nähnyt minua. Heillä ei ole henkilökohtaisia muistoja minusta. Kaikki pääoma, jota olen kerännyt aivoihini elämäni aikana esim. kouluttautumalla, sivistymällä, oppimalla virheistä ja yrittämällä kehittyä ihmisenä menee hukkaan siinä mielessä, että jokainen uusi henkilö aloittaa nollasta. En voi siirtää kokemuksiani ja pääkoppani pääomaa edes omalle lapselleni. Toki voin välittää rakkautta ja siirtää kulttuuriperimää. Vähän tähdenlennoksi silti jää, jos ajattelee elämän loppuvan siihen.

Yhden ystävän kanssa oli keskustelua siitä, että onpa jännä nähdä sitten joskus taivaaseen mennessä se, muuttuuko persoonallisuutemme jotenkin. Kun jotenkin ajattelisi, että miten ihminen voi olla onnellinen tilassa, jos muistot kaikesta ovat tallella, mutta kaikki muistojen henkilöt eivät ole paikalla. Ja toisaalta, se millainen olen, perustuu pitkälti siihen rikkinäisyyteen, jota tästä elämästä on kertynyt. Eli jos rikkinäisyys puuttuu, mitä jää jäljelle? Ja kuitenkaan siellä ei kuulemma ole yötä eikä tarvetta nukkua, ei epämiellyttäviä sääoloja, ei tunneta nälkää eikä ole surua ja huolta ja vaivaa. Mielenkiintoista. Sitä tietoisuutta odotellessa muistelen joskus sitä, millä tavalla kuulin puolison mummon täältä lähteneen. Ehdin tuntea hänet noin 6 vuoden ajan. Tämä teksti oli kirjoitettu mummon puheesta hänen sairaalavieraskirjaansa vähän ennen lähtöä. Paljon hän ei enää tämän jälkeen puhunut.

"Enkeleitä niän. En niä niitä kaikkia. Tulukee vuoan jo hakemaan, en jaksa ennee. Tulukee ja ottakee minut. Tässä on oikee käsj ja tässä vasen. (vieressä olleelle miniälle:) Käskekee niitä että tulloovat hakemaan. Kyllä ne tulloo kun pyyvättä. Nyt Herra aakasoo portin."

You say

Absurdia, että lääkäritapaamista odottavat ihmiset katselevat telkkarista elvytystä ja
leikkauksia. Ei kai lentokoneessakaan näytetä lento-onnettomuuselokuvia.

Pienet harmaat aivosolut ovat Mr. Poirotin tärkein työkalu. Mulla niitä on nykyään vähän vähemmän. Harmittaa, kun en ole vielä saanut aikaiseksi tilata magneettikuvia itselleni kuvantamispalveluista, mutta ehkä se riittää, että itse näin ne tänään. Eilen aamupäivällä oli leikkauksen jälkitarkastus ja samalla kirurgi kertoi 3kk kontrollikuvien tulokset. Ja näytti kuvat. Tulokset sinänsä ovat ihan hyviä. Kuvissa ei näy mitään selkeään jäännöskasvaimeen tai uuteen kasvuun sopivaa. Se on hieno asia! Hiukan juhlintaa varjostaa se, että aivoni eivät halua näyttää selkeiltä kuvissa, joten tietty epävarmuusaspekti on olemassa.

Katseltiin lääkärin kanssa kolmea kuvaa vierekkäin. Yritin piirtää niistä kuvan, mutta ei siitä kovin hääppöinen tullut ulkomuistista pelkällä Paintilla. Kuvassa 1 näkyy kasvain valkoisella, eli oikeassa otsalohkossa iso klimppi valkoista taikinaa, joka luikerteli harmaan siistin aivokudoksen sisään. Kuva 2 oli 2 vrk leikkauksen jälkeen, jolloin valkoisen kasvaimen tilalla oli tummanharmaa nesteen täyttämä tyhjä tila, jonka reunoilla oli valkoista taikinaa (kasvainontelon reunoja, jossa siis valkoinen on infarktin jättämää kuollutta kudosta.) Kolmannessa eli nykytilassa tyhjän nesteen täyttämän paikan on ottanut sinne levahtanut normaali aivokudos sekä valkoinen mössö, jonka lääkäri selitti olevan todennäköisesti sitä vaurioaluetta.

"1.8.18 pään MRIssä T2-muutosta resektio-ontelon ympärillä. Lausunnon mukaan ei selkeää tumoriresidiiviin sopivaa. Mielestäni varmuudella ei residuaalia voida poissulkea, resektio-ontelon ympäriltä jossa siis myös iskemiaa ollut."

MUOKKAUS KLO 19.01. Facebookin aivokasvainpalstalla yksi ystävällinen ihminen laittoi linkin magneettikuvauksen perusteet-artikkeliin, josta olin ymmärtävinäni, että tuo T2 tarkoittaa kuvaustapaa. T2-painotetussa kuvassa normaali harmaa aivokudos näkyy harmaana ja infektoituneet tai muuten myeliinittomat solut sekä aivo-selkäydinneste näkyy valkoisena. Eli infarktialue näyttää siis valkealta samoin kuin näyttäisi mahdollinen kasvain. Tässä vielä linkki niille parille asiasta enemmän kiinnostuneelle lukijalle.

Lääkäri vaikutti tyytyväiseltä ja rauhalliselta ja antoi ymmärtää, että tälläiseltä ne nyt usein näyttävät. Ja ilmeisesti on ihan normaali käytäntö, että alkuvaiheessa magneettikuvaseuranta on tiheämpää, seuraava on siis 3 kk päästä ennen neuro-onkologista lääkärikäyntiäni. Siinä onkin sitten tuplasti jännitettävää, nimittäin marraskuussa tehdään myös Nepsy eli neuropsykologiset tutkimukset - suomeksi siis neljän tunnin piinapenkki, jossa keskittymiskykyä, paineen alla työskentelyä, muistia ja muita kognitiivisia toimintoja testataan työkyvyn arvioimiseksi. Ihan jännää, monet ovat kuvailleet että aika raskasta. Kiinnostavinta itselle olisi kyllä verrata nykyistä aivotoimintaa aiempaan, mutta se nyt ei ole sattuneesta syystä mahdollista.

Ehkä eniten opetustyöhön paluussa hirvittää se, että olen tottunut ylläpitämään työrauhaa massiivisen pelottavan olemuksen ja ukkosenpauhunomaisen jylisevän äänen sijaan muilla keinoilla (koska olen 170-senttinen, normaalipainoinen, kiltinnäköinen perheenäiti, jolla on normaali, matalahko puheääni). Minulla on hyvä kuulo ja osaan jonkin verran lukea huulilta. Olen tarkkaavainen, nopea, älykäs, huumorintajuinen ja luokkatilanteessa tarvittaessa ovela kärppä. Luokanhallintakeinoni ovat perustuneet nopeaan reagointiin, huumoriin ja riittävään muistiin ja tarvittaessa napakkaan otteeseen tai nopeisiin käänteisiin. Nämä ominaisuudet ovat kärsineet jonkin verran sairauden myötä. Erityisesti väsyneenä en ole se penaalin terävin kynä. Toisaalta saattaa olla, että tylsempi kynä palvelee hitaampia tai poukkoilevasta opetustyylistä kärsiviä opiskelijoita paremmin. Sen näkee sitten. 

Tunnejuna laahaa taas päiväkausia jäljessä itseäni koskevissa asioissa. Eilisen lääkärikäynnin jälkeen päivitin hyvät uutiset siviilifacebookiin ja monet kommentoivat iloissaan "ihania uutisia!" ja sain myös kivoja viestejä ihan henkilökohtaisesti. Minusta ei silti tuntunut yhtään miltään, ei iloiselta eikä ahdistavalta. Tuijottelin vaan. Tyksistä lähtiessä ihmettelin, mihin kuluttaisi jäljellä olevan tunnin bussilipusta. Lähdin ex tempore käymään Viherlassilassa katsomassa, joko olisi hurmevaahtera syysalennuksessa. Ei ollut. Mutta kasveja oli kiva katsella. Toisaalta, sitten kun pikkuteini laittoi ensimmäisen koulupäivän päätteeksi innostuneen viestin siitä, että kotitalous oli ollut kivaa ja muutama etukäteen jännitetty asia olikin sujunut ihan hyvin, onnellisuus ja ilo lapsen puolesta iski välittömästi. Virnuilin typerästi kännykälle ja suomalaiseen tapaan katselin heti ympärilleni, huomasiko kukaan. Muutamassa muussakin tilanteessa olen huomannut, että tunnejuna takkuaa. Yksi juttu, mikä menee kyllä heti tunteisiin on musiikki. Muutaman kerran olen melkein parkunut, kun lapsi laulaa suihkussa. Ihan hyvin se siis laulaa, ei siinä mitään, mutta on vaan niin kivaa, kun on lapsi, joka välillä laulaa suihkussa. Lauren Daiglen yksi uusimmista menee myös luihin ja ytimiin. Erityisesti tuo eka rivi.

You say I am loved when I can’t feel a thing
You say I am strong when I think I am weak
You say I am held when I am falling short
When I don’t belong, oh You say that I am Yours
And I believe, oh I believe
What You say of me
I believe

Possujunalla

Huomasin heinäkuun loppupuolella että keinutus on viimein lakannut! En enää tiedä milloin se loppui, koska se tapahtui niin vähitellen. Sitä oli useamman kuukauden joka päivä ja ensimmäiset pari kuukautta joka sekunti, välillä lievempänä, väsyneenä pahempana. En toki mene vannomaan, ettei se oikein uuvuttavan päivän jälkeen palaisi uudestaan hetkeksi. Nyt on ollut niin rentoa oleilua, että en ole ollut kovin uupunut. Enää siis ei ole sisällä sitä tunnetta, että puutarhaletku kiemurtelisi tai ruotsinlaiva-Sandra tahtoisi esiin. Miten mukavan normaalia.

Opettajan elämässä vuosi rytmittyy aina työkalenterin mukaan. Pitkä kesäloma katkaisee arjen täydestä vauhdista. Uutta lukukautta olen yleensä ruvennut käynnistelemään elokuun alussa lukemalla uusia oppikirjoja ja järjestelemällä opetusmateriaalia - aiemmin mappeihin, nykyään enemmän sähköisiin kansioihin. Tuntuu äärettömän kummalliselta, että nyt ei tarvitse sitä tehdä. Siirtymäriitti syksyyn puuttuu. Vähän orpo olo. Toisaalta se tuntuu helpottavaltakin. Sairauslomani siis kestää joulukuun loppuun eli melkein 5 kuukautta vielä. Veikkaan että se rupeaa syksyn räntäsateessa tuntumaan tosi pitkältä ajalta. Ilmeisesti sijaistani ollaan juuri palkkaamassa ja kollegat aloittavat työnsä ylihuomenna.

En silti ole erityisen tehokkaasti hyödyntänyt odottamatonta vapaajaksoa. Kun päivissä ei ole pakollista rytmiä, arkipäivät menevät helposti Komisario Lewisin parissa, ruuanlaitossa ja kaupassa käynneissä pyörällä ja pieniä kotitöitä puuhastellen. Teini sulkeutuu huoneeseensa tai sen kaverit hengaavat meillä (pyykkiäkään ei ole juuri tarvinnut pestä, koska lapsi on viettänyt heinäkuun bikineissä). En ole siis ruvennut niitä kaappeja siivoamaan, joiden siivous on odottanut koko työurani ajan aina seuraavaa ja seuraavaa lomaa tai vapaahetkeä. Maalaamista ja kukkapenkkien kaivelua on tullut aavistuksen harrastettua, ei paljon sitäkään. Takapihalta avautuvasta vehnäpeltomaisemasta olen nauttinut ja ottanut rennosti.

Kävin viime viikolla pään magneettikuvauksessa TYKSissä ja nyt odottelen tuloksia. Leikkauksen jälkitarkastus on 14.8 eli yli viikon päästä, jolloin kuulen kuvien tulokset. Monet ovat tsempanneet viestitse ja myötäeläneet odotteluaikaa: "mahtaa olla piinaavaa odotella tuloksia". Hämmentyneenä totean, että vielä ei ole ollut kovin piinaavaa. En ole asiaa juuri edes ajatellut (denial-defenssi). Toki olen varmuudeksi käynyt muutaman kerran OmaKannassa katsomassa, jos sinne olisi lipsahtanut radiologin lausunto, mutta ei ole. Mutta siinä se. Enemmän olen kokenut jännittäväni muita asioita: lapsen koulun aloitusta, sitä, miten kauan kestää, että saan ajokorttini takaisin ja sitä, miten syksyn arki lähtee sujumaan. Mies on jo kolmatta viikkoa töissä kesäloman jälkeen ja lapsi aloittaa yläkoulun samana päivänä, kun saan kuulla kuvauksen tulokset.

Jännittävät juonenkäänteet omassa elämässäni saattavat olla siis vähän tauolla. Nyt ei mennä vuoristoradalla, vaan possujunalla. Olen omasta sairastumisestani lähtien seurannut muutaman muun pitkäaikaissairaan elämää virtuaalisesti. Yksi heistä on vajaa 5-kymppinen haimasyöpää sairastava perheenisä, joka kirjoittaa syopalainen.fi -blogia. Hänelle sanottiin, että kasvainta ei voida leikata, mutta oman aktiivisuutensa ansiosta hän sai toisen lääkärin mielipiteen, joka oli: tervetuloa leikkaukseen elokuun loppupuolella. Blogi on yksi Suomen luetuimmista blogeista tällä hetkellä. Rukoilen, että leikkaus onnistuisi ja mies saisi elämänsä ja lapset isänsä takaisin.

Innostuin huhtikuussa myös pyytämään facebook-kaverikseni miehen perheystävää, jonka olin pari kertaa tavannut itsekin. Hän sairasti nopeasti etenevää Parkinsonin tautia. Hänen kanssaan viestittelimme välillä facebookin messengerissä. Pyysin häneltä kommentteja muutamaan kortisonihuuruiseen ideaani ja hän lähetteli minulle kuvia perheestään ja rohkaisevia viestejä ja kertoi muistavansa minua rukouksin. Nyt sain kuulla, että hän nukkui pois kaksi viikkoa sitten. Luin heti tämän jälkeen lähes yhdeltä istumalta hänen kirjansa, jossa hän kertoo vakavasta sairaudestaan ja elämästään sen kanssa. Suosittelen lukemaan. Tässä vielä linkki kirjailijan haastatteluun: http://www.ristinvoitto.fi/ristin_voitto/muut/. Samalla viikolla kuulin vanhan työkaverin sairastumisesta vastaavaan sairauteen ja jäämisestä pois töistä. En saanut ajatusta pois mielestäni vaan vatvoin sitä monta päivää. Ja toki heitin rukousta yläkertaan taas.

Syöpäyhdistyksen kautta sain tukihenkilön, jonka kanssa ollaan tavattu muutaman kerran. Hänen ansiostaan olen myös tajunnut, mitä aivovamma tarkoittaa. Se voi olla monenlaista oireilua, joka ei aina näy ulospäin ainakaan vieraammalle katsojalle, vaan tulee esille esimerkiksi keskittymiskyvyn ja toimintakyvyn puutteena tilanteissa, joissa on paljon ärsykkeitä ja kova paine. Yllätyksekseni huomasin, että asuntomessut ystävän seurassa sujuivat erinomaisesti. Ihmisiä oli, mutta heidän huomionsa ei keskittynyt minuun vaan asuntoihin. Lisäksi oli selkeät toimintaohjeet - asuntoja katsellaan yksi kerrallaan ja sitten mennään seuraavaan. Välillä syödään ja juodaan. Ja päivä vierähti mukavasti ystävän kanssa keskustellen - kahdestaan, ilman keskeytyksiä ja häiriötekijöitä.

Samana viikonloppuna kokoonnuimme yhtenä iltapäivänä muutaman ystävän kanssa yhden ystävän hevostilalle, söimme herkkuja, keskustelimme ja ihailimme maalaismaisemaa. Suomilomalla olleen ulkomailla asuvan ystävän lapset kokeilivat ratsastusta ja me naiset paransimme maailmaa. Ihanaa oli nähdä kavereita, mutta huomasin, että lasikuistilla ruokaillessamme hätkähdyttävä maalaismaisema laiduntavine hevosineen, makuhermoja kutkuttavat herkut ja monen ihmisen iloinen puheensorina sotkivat ajatukset niin, että itsestä tuntui, että olin ihan kuutamolla. En oikein pysynyt jutuissa mukana. Yritin toki kovasti ja homma helpottui heti, kun porukka jakaantui parin-kolmen ihmisen ryhmiin. Saman ilmiön huomasin, kun istuin toissapäivänä Mikaelinkirkon kesäjuhlassa, jossa liput liehuivat ja soitto ja laulu pauhasivat kaikuisassa kirkkosalissa, joka näytti hätkähdyttävän upealta värivalaistuksessa. Kaikki se katsottava ja kuunneltava yhtä aikaa lamaannutti. Tunsin itseni hyvin keski-ikäiseksi, kun valitin pään jumittamista miehelle ja hän kommentoi "sä voit laittaa silmät kiinni". Niinpä. Tämä on tuttua monelle erityisherkälle ja aistiyliherkälle ja itselläkin on ollut aina tietty katto, minkä verran härdelliä päivässä jaksaa ilman ärtymystä ja uupumusta. Uutta on se, että kesken tilanteen aivot lähtevät lomalle ja ärsykkeet eivät aiheuta mitään reaktiota. Päästä niin sanotusti tuulee läpi. Ajatukset kangertelevat ja puhekaan ei oikein luista (isäni sanoo varmaan mielessään tähän, että se on jo huolestuttavaa, jos hänen tyttärellään ei puhekone oikein käynnisty). Toki käy mielessä, että millainen pääkoppa on sitten, kun sitä joskus vuosien päästä on monta kertaa leikattu, sädetetty ja myrkytetty, jos yhdestäkin leikkauksesta ja pienestä infarktista jää vähän häikkää. No, onneksi olen totuudesta melko tietämätön siinä vaiheessa.

Vähän sellainen turta meininki on tunnepuolella. Yksi koskettava juttu oli, kun katsoin netistä (teknisesti äärettömän huonolaatuista ja erityisesti kaikuisaa) nauhoitettua facebookin livestream-lähetystä Mikaelinkirkon Hengen uudistus kirkossamme - päiviltä, jossa laulaja Jippu keskustelee kohua herättäneen ex-pastori Markku Koiviston kanssa rennosti kuin omassa olohuoneessaan. Tilaisuuden aiheena oli "haavani on lahjani". Keskustelu oli koskettava. En lähde nyt tässä perehtymään kummankaan mediahenkilön elämänvaiheisiin, mutta niistä löytyy mediasta kyllä paljon tietoa. Pointti oli se, että rikki mennyt ei ole sama kuin käyttökelvoton roska. Vaan se, että Jumala armahtaa, vaikka ihmiset eivät enää pystyisi. Ja kukaan ei ole armon tuolla puolen. Tallenne on siis laadultaan huono, mutta kuulokkeet päässä ja häiriöttömässä tilassa puheesta on mahdollisuus saada selvää. Se löytyy Mikaelmessun facebooksivulta täältä, jos jotakuta kiinnostaa.

Mikaelinkirkossa