Aloittamisen vaikeus

Silloin, kun mieli on piripinnassa ja jo tulvimassa yli ajatuksia ja kokemuksia, ne on pakko kirjoittaa ulos. Varsinkin silloin, kun koko ajan on pelko siitä, että ne jotenkin katoavat tai tuhoutuvat. Tai tarvitsee tyhjentymisen tunteen. On saatava päässä vellovat ajatukset ulos. Siinä ei ole muuta ongelmaa kuin pidättely. Vähän sama tilanne, jos on maha sekaisin. Ongelma ei ole tavaran tuleminen ulos, ei lainkaan, vaan sen pitäminen sisällä siihen asti, kunnes ehtii paikkaan, jossa se voi tulla turvallisesti ja ylimääräistä huomiota herättämättä ulos. Luovuuden puuskassa tavaraa tulee ja tulee, kun vain ensimmäinen tulppa on irti - muutamassa hetkessä tuotos, esimerkiksi kirjoitus on tullut ulos. Ja tunne on helpottava ja jopa ylpeä. Ihme, miten sitä onkaan voinut pidätellä niin pitkään sisällään. Sehän on vielä lennokasta ja nerokasta. Ihan kuin jonkun toisen, ammattilaisen, tekemää.

Ongelma on silloin, kun jossain luovassa toiminnassa kovasti kaipaisi innostumisen tunnetta, mutta sitä ei tule, vaikka kaikki olosuhteet ovat täydellisen kohdallaan. Kaipaisi sitä kutkuttavaa, pulssia nostattavaa lähes pakkomielteistä luovuuden tilaa, johon päästyään ei kaipaa syötävää eikä juotavaa. Siinä tilassa vaistomaisesti hengittääkin pinnallisemmin ja nopeammin, koska on kiire jatkamaan sitä, mistä eniten pitää. On se sitten kirjoittamista, taiteen tekemistä tai mitä tahansa luovaa suunnittelua tai luomista. Aikaakin voi olla runsaasti - tasan niin kauan kuin sairausloma, viikonloppu tai työpäivä jatkuu ja paikka on rauhallinen, koska muut ihmiset ovat muualla. Jos luovaa toimintaa harrastaa kotona, on tietysti parasta, jos ei olisi suurta vastuuta kotitöistä. Jos imuri voi lojua lattialla vielä pari viikkoa, ennen kuin kukaan muu kiinnittää huomiota siihen, ettei imurointi ole edennyt eteistä pidemmälle ja pölypallerot kerääntyvät letkun kylkeen. Pää on aamulla herätessä täynnä innokasta odotusta siitä, että kyllä mä tänään löydän vireen, keksin nokkelimmat sanat ja maalaan taidokkaimmat vedot. Kun vaan rupeaa tekemään, kyllä se siitä sitten lähtee. Läppäri vaan auki, kädet näppäimistölle ja viltin alle sohvalle. Tai suojakangas keittiönpöydälle ja maalauspohjat, siveltimet, maalit ja mediumit esiin vaan ja tekemään. Ja sitten kun rupeaa hommiin, huomaa, että JO kolmannen lauseen kohdalla teksti tuntuu kuivalta ja värittömältä. Tuotos on niin kökköä ja ettei sitä kehtaa lukea itsekään toiseen kertaan. Tai kun on yrittänyt sekoittaa täydellistä harmaata sorapolulle langenneiden lehvästön varjojen maalaamiseen ja muutaman siveltimenvedon jälkeen tajuaa, että väri on liian vihreää tai räikeää tai valjua ja jatkamalla maalauksen työstämistä, tulee tehneeksi sille huomattavasti enemmän hallaa kuin vaikka vain katselemalla sitä ja odottamalla huomiseen.

Imuroinnissa, lenkille lähtemisessä tai muissa rutiinitehtävissä on se hyvä puoli, että niissä ei voi epäonnistua. Jos saa itsensä liikkeelle ja homman aloitettua, se sujuu itsellään ja lopputulos on aina lähes yhtä hyvä mielentilasta riippumatta. Olohuone on erittäin tyydyttävästi imuroitu puolen tunnin päästä aloittamisesta, on sitten sitä tehdessään flow-tilassa vai suorittaako imuroinnin vain pakottamalla itsensä käsittelemään lattian läpi järjestelmällisin vedoin ja harhailevin ajatuksin. Sama ei onnistu luovan työn kohdalla. Oppituntien suunnittelussakin olen usein pyrkinyt luovaan flow-prosessiin ja usein siihen päässytkin, mutta yhtä usein tunnit on vain revittävä kasaan, koska aika on rajallinen.

Ennen tämän kirjoittamista luin tänä aamuna loppuun yhden romaanin (jota lukiessani mietin, millaisen teoksen pystyisin itse kirjoittamaan, jos olisin jostain luonnonoikusta kaikki ne kuukaudet jatkuvassa flow-tilassa, mitä ei ole koskaan vielä tapahtunut), join kolme kuppia lakritsiteetä ja katselin auringonpaisteista sänkipeltonäkymää olohuoneen ikkunasta varoen katsomasta lattialla lojuvaan imurinletkuun päin. En usko, että letkukaan kiinnitti minuun huomiota.

Tykkään Anna Puusta ja Mariskan sanoituksista. Mariska on sanoittanut paljon lauluja eri artisteille ja mestaripiirros on minusta yksi parhaimpia. Yksinkertainen on kaunista. Peruskoulun äidinkielenkirjaan teksti oli kuitenkin liian poliittisesti epäkorrekti http://www.mariska.fi/2016/06/13/mestaripiirros/.

Aivot huutaa hoosiannaa

-Normaaleja kotiaskareita, sanoi kotiuttava lääkäri silloin 4 kk sitten. - Kannattaa kokeilla Lumosity-peliä, vinkkasi toinen aivosyöpäkuntoutuja. - Nyt nautit elämästä, ja teet kaikkea kivaa, tuli parin hyvän ystävän suusta. Hyviä neuvoja. Kaikkia en ole noudattanut siltikään. Opettajalle 10 viikon kesäloma on ihan peruskauraa, sen päälle on nyt kertynyt toinen mokoma sairausloman muodossa. Nyt kun muu perhe on koulussa ja töissä, päiviin alkaa kertyä jonkinlaista rytmiä, pieniä kirjoitushommia, lukemista, maalaamista, ulkoilua ja kotitöitä. Ja Poldark kausi 3. Hetken huvittelin haaveilemalla pienimuotoisten opiskelujen aloittamisesta, mutta pelkästään niiden kahden haaveilupäivän jälkeen olin niin puhki, että tajusin ettei siitä oikeasti tule mitään. Ei pysty. Toki kävi mielessä sekin, että kannattaako tähän päähän ylipäätään enää panostaa hirveästi. Kun tieto näyttää katoavan sieltä  sanotaanko vaikka nyt vertauksella "kuin henkäys Saharaan". Jane Austenia ja muuta 1800-luvun sivistystä rakastavan äitini mieliksi tälläinen kiertoilmaus. Toisaalta on kallisarvoisen elämän haaskaamista ajatella seuraavat vuodet ja vuosikymmenet sitä, että "ei tätäkään kannata tehdä, kun joskus kuolee kuitenkin". Ei viitsi kirurgin ponnisteluja ihan hukkaan heittää.

Käyn edelleen viikoittain purkamassa ajatuksiani ammattilaiskorvalle ja perinteinen työväenopiston maalauskurssikin pyörähti käyntiin. Lisäksi liityin projektikuoroon, joka harjoittelee kerran viikossa 9.12 olevaa joulukonserttia varten. Se onkin varsinaista kuntoutusta! Ensimmäisellä treenikerralla suunnitteluun ja järjestäytymiseen kului paljon aikaa, joten kappaleita ehdittiin treenata vajaa puoli tuntia. Olin silti sen jälkeen niin poikki, että ystävän kauppareissun ajan tuijottelin tyhjyyteen autossa. Ja sekoilin sanoissani yrittäessäni laittaa ruokaa ja jutella viikonloppuvieraiden kanssa myöhemmin iltapäivällä. Tänään aamulla otin itseäni niskasta kiinni (voi että tuo on kauhea sanonta) ja treenasin 20 minuuttia tuon allaolevan biisin alttostemmaa - minkä jälkeen makasin sohvalla ja aivot huusivat hoosiannaa. Kirjaimellisesti.

Lukeminen on ollut rakas harrastus alakouluikäisestä asti. Nykyään olen tullut krantummaksi sen suhteen, mitä viitsin lukea. Viimeksi lukemani kirja, jota en olisi malttanut laskea kädestäni (kännykästä) oli Paul Kalanithin Henkäys on ilmaa vain, joka on kesken kirjan kirjoittamisen keuhkosyöpään kuolleen 36-vuotiaan neurokirurgin omaelämänkerta. Todella hyvä kirja. Hän vaikutti olevan suurmies kaikessa tekemisessään - niin filosofina, neurokirurgina kuin kirjailijanakin. What a waste!

Exitin Matti Puttosen lauluääni on ollut minulle joku fiksaatio teini-ikäisestä asti. En tajua mikä siinä on. Jotain samanlaista, mitä Toni Wirtanen peräänkuulutti The Voice of Finlandissa. Siis sitä, että rikkinäinen on kaunista. Se vasta vetää jalat alta ja koskettaa. Liian kaunis ei toimi niin. Se ei mene sydämeen. Tätä olen kokeillut joskus itsekin pianolla rimpautella, toki vain silloin kun ketään ei ole kotona.

Jännittää

Riippusilta päivälenkin varrella

Mitä hiljaisemmaksi ja rauhallisemmaksi elämä on muuttunut näin sairauslomalla (jos et ole lukenut blogiani alusta asti ja ihmettelet, mistä on kyse, suosittelen lukemaan ensimmäisen postauksen täältä), sitä enemmän pienet asiat jännittävät. Jännittäminen on varmaan kaikille tuttua puuhaa. Lapsuudesta muistan äärimmäiset jännityksen hetket musiikkiopiston matineoissa, kun oma nimi luki käsiohjelmassa ja vuoro lähestyi ja lähestyi. Kädet hikosivat, mahassa möyrysi, sydän hakkasi, korvissa kohisi ja oksetti - hyvä että muisti hengittää. Sitten kun oma vuoro tuli, marssin pianon taa kuin mestauslavalle ja pelkäsin paniikinomaisesti, että unohdan kokonaan, miten kappale menikään (Joskus unohdinkin). Pianokappaleet piti tietenkin osata ulkoa, nuotteja ei saanut käyttää. Esitys sujui hirveässä adrenaliinipilvessä ja jälkeenpäin jalkoihin valahti lempeä helpotuksen tunne.

Olen ollut aina kohtalainen jännittäjä - en pöydän alla peukaloa imevä arkajalka, mutta kainalot ovat kyllä litimärät ja sydän kohonnut kurkunpäähän esimerkiksi ennen jokaista vähänkin virallisempaa puhelua. Toisaalta, työhaastattelut tai tulokset syöpäkasvaimesta eivät ole jännittäneet juuri enempää kuin esimerkiksi vieraiden ihmisten emännöiminen. Seurusteluaikana jännitin hirveästi, onnistuuko marenkikakku, kun poikaystävän kaveripariskunta tuli kahville. Opiskeluaikana halusin jännittämisen takia osallistua opetuskeskusteluun - yliopistossa olin käsi pitkällä esittämässä kysymyksiä muiden istuessa passiivisina tuoleillaan tai räplätessä muistiinpanovälineitään (kännyköitä tai läppäreitä ei räplätty siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei ollut). Monissa muissakin tilaisuuksissa olen mieluummin rikkonut ikävän hiljaisuuden ja pyytänyt puheenvuoroa esittääkseni kysymyksen. Olen säälinyt luennoitsijoita, joilta ei kukaan kysy mitään. Minusta se kysymättömyyden ilmapiiri on paljon ahdistavampi kuin se, että itse uhraudun ja kysyn jotain. Se hetki, kun on päättänyt viitata ja kysyä, mutta joutuu odottamaan puheenvuoron saamista, on kyllä valtava adrenaliinisuihku. Melkein yhtä paha kuin se, jos hirvi hyppää auton eteen.

Mitä viime aikoina olen jännittänyt? Esimerkiksi sitä, saanko ostettua bussiin kuukausikortin (en saanut, ei ollut henkkareita mukana), osaanko olla luontevasti vieraan ihmisen seurassa (siihen ei koskaan totu) tai ehdinkö ajoissa sovittuun tapaamiseen (yleensä joo) ja onko ostamani lahja mieluinen sen saajalle (en tiedä, enkä saakaan koskaan tietää kohteliaisuussyistä). Etukäteen olen jo harjoitellut jännittämään ensimmäistä työpäivää ja oppituntia sairausloman jälkeen (4 kuukauden päästä) ja ennen pitkää koittavaa paniikkihetkeä 35 teini-ikäisen edessä, kun tuleekin totaalinen blackout ja pää menee jumiin. Tai mikä vielä hirveämpää, lapsen rippijuhlia tai sen ensimmäisen poikaystävän tai hänen vanhempiensa tapaamista (lapsi on 12v). Joskus aamuisin saatan vieläkin herätä tuntia ennen kellonsoittoa jännityksen tunteeseen, mutta ei ole hajuakaan, mitä jännitän, todennäköisesti se on vain opittu tapa. Tätä kirjoittaessani jännitän sitä, jos vaikka ne asiat, joista haaveilen, toteutuisivatkin joskus.

Olen aika lailla sitä mieltä, että jännityksen määrä on vakio. Jos ei ole isompaa jännitettävää meneillään, sitten tavalliset asiat rupeavat jännittämään. Kun ei tarvitse jännittää minuutin päästä alkavaa englanninkielistä esitelmää ison yleisön edessä, jännittää sitä, ehtiikö bussiin. Mitä normaalimpana jännittämistä alkaa pitää, sitä löysemmältä sen ote tuntuu. Ehkä, en tiedä varmaksi. Mielenterveysseuran sivuston mukaan sopiva jännitys siivittää parempiin suorituksiin, mutta liiallisena voi rajoittaa elämää, jos asioita alkaa vältellä jännittämisen takia. Joku kysyi multa joskus, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Olisiko sillä pitkällä tähtäimellä mitään merkitystä? Luulen, että kamalien asioiden tapahtuminen ja keski-ikäistyminen ovat auttaneet myös jännittämiseen. Koen että en kärsi jännittämisestä enää samalla tavalla kuin nuorempana.

Tähän loppuun sopisi tietysti hirveän kivasti joku "3 kohtaa, miten voit hallita jännittämistä". Siis jos tämä olisi nettioppaiden mukainen blogikirjoitus. Koska tämä ei ole sitä, laitan vain yhden aiheeseen liittyvän kuvan kaikille meille jännittäjille.

Kuva on napattu sivulta: https://zumcommunications.com/feeling-nervous/