Syyslomaseikkailu Budapestissä

Näkymä St. Stephenin Basilikan tornista Pestin kaupunkiin

Päätettiin jo aiemmin syksyllä, että testaan selviytymistä haastavammissa tilanteissa reissaamalla pienen syyslomareissun Tampereelta Budapestiin yksin. Mies hoiti kaikki varaukset (lennot, huoneiston, bussi- ja junaliput Suomen päässä) ja mä menin ohjeiden mukaan. Sain olla ystävällä yötä Tampereen lähellä ja miehensä kuskasi mut ihan kentälle asti, luksusta! Lähtöselvitykset meni rutiinilla ja lentokin - ainoa kämmi oli lentokoneen vessaan mennessä, katsoin, että valo oli vihreä, hyökkäsin vessan ovelle ja rynkytin sitä aikani. Ei auennut. Luovutin ja istuin paikoilleni. Menin nolona jonon päähän puolen tunnin päästä, kun huomasin, että ovi aukesikin ulospäin.

Mies oli valistanut, että kannattaa varmaan nostaa automaatista forintteja, joten tein sen näppärästi odotellessani pikkuista lentolaukkuani hihnalta. Ryanair pakottaa nykyään halvimmat liput ostaneet tunkemaan laukkunsa ruumaan. Olin kerrankin valmistautunut reissuun selvittämällä etukäteen, mistä julkisen liikenteen turistilippuja saa ostaa ja miten kentältä pääsee keskustaan. En ole yleensä ole vaivautunut, mies hoitaa meillä matkajärjestelyt suvereenisti. Nyt oli pakko. Aika edullisesti (16 euroa) pääsee rajoituksetta matkustamaan kaikilla julkisilla vimpaimilla Budapestissä viikon ajan, otin sen, vaikka reissu kestikin vain 4 päivää. Ostin lipun ja yritin päästä aseman edestä lentokenttäbussiin 100E, mutta jonoa vahtiva setä solkotti jotain sekavaa unkariksi esittäessäni lippuani. Puhuin tiukasti englantia ja yritin ängetä puoliväkisin eteenpäin. Papparainen pyysi toisen sedän apuun, jonka auttavasta englannista sain selvää, että lippu, joka käy kaikkiin liikennevälineisiin (!) ei käykään tähän suoraan kentältä keskustaan menevään (rahastus)bussiin vaan vierestä lähtee bussi 200E, jolla pääsee lähimmälle metroasemalle. Onneksi nykyisellä kännykkäliittymällä uskalsin käyttää mobiilidataa, joten tarkistin muutamaan kertaan siitä ja paperisesta linjakartasta vielä, millä metropysäkillä on jäätävä pois, jotta pääsen mahdollisimman lähelle huoneistoani. Toki olin sen katsonut kotona jo valmiiksi ja ottanut varoiksi kuvakaappaukset kännykkään. Onneksi pysäkiltä lähti vain juuri oikea metrolinja.

Metrolla pääsin lähelle Westend-ostoskeskusta, josta löysin vahingossa Sparin ja päätin ostaa aamu- ja iltapalavärkkejä jääkaappiin. Väsyneenä ja nälkäisenä lähdin sitten kävellen etsimään 500m päässä sijaitsevaa huoneistoani Google mapsin avulla. Aika monta kertaa sain laskea laukut alas (reppu + lentolaukku + kaksi ostoskassia, joista toisesta katkesi kahva) ja kaivaa kännykkää takataskusta ja tarkistaa navigoinnin. Löysin osoitteen (olin tarkistanut kotona katunäkymän, joten tiesin, miltä talo näytti) ja pääsin koodilla rappukäytävään. Kiivettyäni pari kerrosta tavaroiden kanssa väsyneenä, nälkäisenä ja vessahätäisenä löysin oikean oven. Ikkunasta sisäpihalle päin sojotti pölyhuiska (!) ja avattuani oven koodilla hämmästynyt kielitaidoton siivoojamummeli katsoi minua vihaisesti ja näytti kelloa. Hän ajoi minut ulos, koska hänellä oli mielestään 45 minuuttia siivousaikaa jäljellä, vaikka oikeasti sitä sopimuksen mukaan olisi ollut vain 15 minuuttia. Kesti hetken saada täti tajuamaan, että jätän vaan tavarat nurkkaan ja ruuat jääkaappiin ja häivyn häntä häiritsemästä. Vessaa en voinut käyttää, koska tädillä oli pöntön jynssäys kesken. Lähdin sitten parin korttelin päähän kuppilaan istumaan hetkeksi ja kuluttamaan aikaa ajamalla ratikalla ympäriinsä. Sitä vierähtikin kyllä pari tuntia.

Kämppä oli vanhassa kivitalossa ja huone oli  korkea ja kaikuisa

Huoneisto oli Booking.comista bongattu kiva söpö yksiö, jossa oli pieni keittiö. Kaikki oli todella viihtyisää ja siistiä, ainoa negatiivinen asia oli vanhan talon putkistot, jotka pitivät minua valveilla öisin. Naapurin käyttäessä tiskikonetta/pyykkikonetta/päästäessä ison määrän vettä viemäriin sieltä kuului mielipuolinen möyryävä "huuto syvyydestä". Naapurit olivat tehokkaita ja laittoivat koneet laulamaan viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla. Onneksi olin lomalla ja onneksi oli nukahtamislääkkeet mukana.

Seuraavina päivinä kiertelin kaupunkia julkisilla, yritin palauttaa mieleen paikkojen sijaintia (olemme käyneet Budapestissä kaksi kertaa ennenkin, 2000 ja ehkä 2012), kävin pällistelemässä keskeisiä muistomerkkejä, kirkkoja ja aukioita ja arkkitehtuuria, tutustumassa Frida Kahlon tuotantoon taidemuseossa, ihmettelemässä säilykkeiden runsautta kauppahallissa, shoppailemassa vaatteita lapselle ja itselle ja ihailemassa auringonlaskua Tonavan rannalla. Lähdin retkilleni aamukympiltä ja tulin ajoissa kämpille, joskus jopa jo viiden jälkeen. Iltaisin huilasin ja katselin sarjoja HBO Nordicalta. Rennointa oli se, että ei tarvinnut huolehtia kenestäkään eikä kysyä kenenkään mielipidettä mihinkään. Sai tehdä just niin kuin huvitti. Auringonlaskua katsellessa pieni haikeus iski silmään, muistelin että kerran ollaan miehen kanssa ihailtu Tonavan rantojen loisteliasta iltavalaistusta tunnelmallisella risteilyllä. Jaksoin ihan hyvin, kun ei ollut kiirettä minnekään eikä tarvinnut keskittyä kuin yhteen asiaan kerrallaan. Jos väsytti, pidin ruoka- tai kahvitauon. Ainoa paikka, joka tuotti isoja vaikeuksia päälleni oli eläintarha, jonne eksyin lauantaina, jolloin siellä oli paljon koululaisryhmiä opettajineen. Seurattuani hetken ahdistuneena edestakaisin kirmailevia, huutavia, nauravia ja taukoamatta puhuvia lapsiryhmiä laitoin nappikuulokkeet korvilleni, Lauren Daiglen uuden albumin soimaan ja vaihdoin sellaiseen kohtaan, joka ei lapsia niin kiinnostanut.

Mieletön parlamenttitalo!

Frida Kahlo kuvaa teoksessa omia voimakkaita kipujaan sairauden kourissa

Ketjusilta ja Budan puolta iltavalaistuksessa

Säilyketaidetta

Kultaa ja kimallusta St. Stephenin kirkossa

Tuliaisia teinille

Paluumatka sujui ihan mukavasti - tulin varmuuden vuoksi kentälle jo 2,5 tuntia ennen lentoa ja vain yhdessä kohdassa meinasin tehdä virheratkaisun. Jouduin odottelemaan joka vaiheessa, jotta seuraavan pisteen numero tai portti paljastuisi, joten homma alkoi sujua liian hyvin ja keskittyminen herpaantui. 15 minuuttia ennen lähtöportin sulkeutumista rupesin miettimään, pitäisikö kuluttaa viimeiset forintit lentoaseman kahvilassa ja jäin jonottamaan jäätelöä. Myyjää ei näkynyt ja kyllästyin 5 minuutin jälkeen jonottamiseen ja päätin sittenkin lähteä portille. Onneksi. Ryanairille oli langennut se kaikkein kauimmainen lähtöportti jossain ulkorakennuksessa, jonne käveltiin satoja metrejä ulkokautta. Koneen lastaus oli täydessä vauhdissa kun viimein pääsin sinne ja olin viimeisten koneeseen saapuvien joukossa. Mies huolehti minusta tarkistelemalla useita kertoja matkan aikana, olinko varmasti ehtinyt sinne ja tänne ja oliko seuraava steppi selvillä. Rullatessamme kiitoradalle hän vielä viestitti, että onko mulla varasuunnitelmaa, jos en ehdikään 20.27 lähtevään lentokenttäbussiin rautatieasemalle. Seuraavaa saisi sitten odottaa 2 tuntia ja sillä ei ehtisi järkevään junaan Tampereelta Turkuun. Viestitin viime hädässä minut majoittaneelle rakkaalle ystävälle, että "olisko mahdollista tulla hakemaan mut kentältä ja heittää asemalle". Sain myöntävän vastauksen ja siitä seurasi mukava juttutuokio ystävän kanssa mennen tullen. Kiitos H!

Työterveyslääkäri ja alpakkasuunnitelma

Alpakoita. Kuva: Kimdevar0 Pixabay

Kelasta tuli lappu, että he tarvitsevat työterveyslääkärin lausunnon tilanteestani, koska 90 sairauslomapäivää on täyttynyt. Soittelin Kelaan ja sanoivat, että tämä nyt on tälläinen muodollisuus. Sain ajan tälle päivälle. Turhautti lähteä yhtään minnekään, kun on jo valmiiksi ollut aika paljon näitä virikkeitä tässä viime aikoina. Bussit täältä landelta kyllä kulkevat noin kerran tunnissa, mutta aikaa niiden käyttöön tuhrautuu älyttömästi. Autoillen tämä 20 km matka kestäisi about 25 minuuttia tietöineen ja parkkeerauksineen, mutta pyörä + bussi -yhdistelmällä odotteluineen kotipihasta vastaanotolle 1 tunti 45 minuuttia.

Vastaanottoaulassa kiinnitin huomiota siihen, että kylläpä tuntuu sekavalta, kun kuuluu neljä ääntä yhtä aikaa. Terveyskeskuksen tiskillä asiakkaita palveli yksi henkilö, työterveystiskillä hoitaja ohjeisti potilasta puhelimitse, telkkarissa pyöri taas sairaalasarja ja käytävältä kuului joku perusradiokanavan taustapölinä. Tsempit vaan kaikille aistiyliherkille ja autisminkirjoisille! (Kannattaa muuten katsoa elokuva Temple Grandinista, niin saa käsityksen siitä, miten ärsykkeet vaikuttavat neuroepätyypilliseen ihmiseen.)

Lääkäri oli ystävällinen ja kokeneen oloinen kuusikymppinen mieshenkilö, jolla oli pitkät kädet ja jalat ja tutkijamainen puhetyyli. Annoin luvan katsella tietojani kannasta ja sitten juteltiin. Tuntui hyvältä, että hän vaikutti aidosti kiinnostuneelta voinnistani, vaikka hän olisi voinut hoitaa asian vain tekemällä pari rutiinikysymystä ja siirtyä sitten seuraavaan potilaaseen. Kun puhuimme työkykyyni eniten vaikuttavista asioista: aivoleikkauksen ja infarktin tuomasta häiriöherkkyydestä ja aikataulussa pysymisen ja paineen alla työskentelyn ongelmista, tuntui että hän oli oikeasti kartalla siitä, millaista lukion aineenopettajan työ on. No, kaipa hän on lääkärimiehenä lukion käynyt (80-luvulla). Oli hyvä keskustelu. Tulin kuulluksi.

En osannut ajatella, mitä sieltä tulee, kun hän katsoi minuun ja aloitti lauseen: "Heitänpä sulle ajatuksen...
Lause jatkui: ..." Jos sun tilanne on se, että sun vammat ovat jonkinasteisesti pysyviä, kannattaa varautua pitkällä tähtäimellä siihen, että sun työnkuvaan voi joutua tekemään muutoksia." Aha. Olipa ahdistava ajatus. Että, jos en enää korjaannu ja kelpaa tähän hommaan. Tuntui kuin olisin tippunut hiihtohissistä. Sen verran meni pasmat sekaisin, että loppukeskustelusta en muistakaan kauheasti mitään muuta kuin sen, että tajusin että hänellä on meidän pitkän keskustelumme takia kaikki seuraavat ajat myöhässä ja mun pitää varata hänelle uusi aika marraskuun tulosten jälkeen, jotta voidaan suunnitella työhönpaluuasioita.

Isompien tunnepläjäysten jälkeen kestää hirveän kauan, että saan toimintakyvyn takaisin. Mitä, mulla? Mähän olen aina ollut käänteissäni nopea kuin salama. Katselin netistä paluubussien aikatauluja ja arvioin ajan kulun jotenkin aivan väärin, sillä jouduin juoksemaan viimeisen sata metriä pysäkillä odottavaan bussiin siksi, että istuin hetken kirjaston lehtisalissa tappamassa aikaa, vaikka minun olisi pitänyt olla kävelemässä pysäkille. Onneksi bussilla oli tuolla pysäkillä pysäkkiaika, jota sen pitää odottaa, ennen kuin saa edetä.

Bussimatkalla otin kännykän käteen ja kirjasin fiiliksiä ylös tätä blogia varten. Koko matkan ajan bussin joku vietävän metallinen luukku rämisi aivan käsittämättömän kovaa aina kun kierrokset laskivat. Bussin kiihdyttäessä räminä vaimeni. Bussi oli melkein tyhjä, pari opiskelijaa keskusteli rauhalliseen sävyyn koulunsa opinto-ohjauksesta ja mä jouduin taistelemaan koko matkan sen kanssa, laitanko nappikuulokkeet päähän ja rajaan räminät ja opokeskustelut tietoisuudestani vaan yritänkö vaan kestää ärsykkeitä. En laittanut! Yksikin kiljuva lapsi tai puhelimeen kailottava ihminen olisi ratkaissut valinnan kuulokkeiden puolelle. Puolimatkasta matkaan nousi laiha nuorimies, jonka paidassa oli teksti, josta jäin miettimään, onko fontti oikeasti tuollainen vai näenkö kaiken kahtena. En kehdannut kysyä. Tällä kertaa en sentään "nähnyt tuttuja". Nimittäin aivoleikkauksen jälkeen mulla on ilmennyt sellainen muistin erikoisuus, että minusta tuntuu, että näen tuttuja kaikkialla. Joka päivä hyvin monet bussia odottavat, kadulla kävelevät tai kahvilassa istuvat ihmiset näyttävät muistuttavan olemukseltaan aivan täsmälleen jotain vanhaa oppilasta, sukulaista tai kaveria. Olen lähes varma tunnistavani henkilön tutukseni, kunnes pääsen parin metrin päähän ja tajuan, että eihän tuo ole yhtään samanoloinen. Ongelma on se, että nopeassa tilanteessa silmä ei ehdi tehdä lopullista havaintoa, joten moikkailen useampia ohi ajavia "tuttuja" ja jään tuijottelemaan ihmisten perään. No, täällä maalla se ei haittaa, kun ihmiset moikkailevat muutenkin. Lisäksi olin erään kerran täysin varma, että lapseni osui heittämällään paperilennokilla kirkkomme portaikossa yhtä kaljua setää päähän. Ihmettelin, että setä ei reagoinut tömäykseen ja lapseni valisti minua että "ei todellakaan osunut, siinä oli ihan reilusti väliä". Toinen selitys on se, että sedän päälaki oli tunnoton ja/tai lapsi pelkäsi rangaistusta ja narutti minua.

Bussi ajeli useamman taajaman läpi ja yhdessä kohtaa näkyi yhden talon pihassa alpakka-aitaus. Päähäni putkahti välittömästi ajatus, että jos opehommat ei enää onnistu, tuohon hommaan saattaisin kelvata. Voisin lapioida alpakanlantaa! Ja alpakoita olisi mukavaa ja lämmintä halata.