perjantai 21. joulukuuta 2018

Ruotsinlaiva-Sandran paluu



Ajattelin, että joulupostaus olisi ennen joulua viimeinen. Siinä oli kiva video ja joulun tunnelmaa. Mut laitan tämän nyt tähän, jotta saan sen pois mielestä. Ei siis mitään hätää. Ei tässä sen kummempaa. Mitään uutta ja vakavaa ei ole todettu. Niille, jotka ovat lukeneet blogin alkuvaiheen tekstejä saattaa olla muistikuva kertomastani huimauksesta ja muustakin sekavuudesta silloin heti aivoleikkauksen jälkeen huhtikuussa 2018. Nimitin tätä ominaisuutta päässäni Ruotsinlaiva-Sandraksi. Tähän olis kiva linkittää se blogiteksti, mutta nyt en pysty. Pää ei taivu. Joka tapauksessa, olen havainnut Sandran vaikuttavan välillä taas aiheuttaen huimausta, sanojen löytymättömyyttä ja väsynyttä sekoilua.

Lomareissua varten olen nyt pari päivää pakannut tavaroita matkalaukkuihin. Meidän perheessä se on melkoinen operaatio. Ei tavaramäärän suuruuden vaan mukaan otettavan tilan rajallisuuden takia. Lähdetään kaikkialle käsimatkatavaroissa, vaikka olisi parinkin viikon reissu. Se on edullista ja käytännöllistä liikkumisen kannalta. Olen aina ollut meidän perheessä se, joka pakkaa omat, lapsen ja yhteiset tavarat, mies pakkaa omat henkilökohtaiset tavaransa, joita on noin kahden nyrkillisen verran. Olemme tehneet toistakymmentä vuotta sitten excel-taulukon, joka toimii pakkauslistana ja sitä sitten päivitetään tarpeen mukaan (okei, listalla oli vielä unikaveri ja kellukkeet, mutta ei siitä nyt niin kauan ole!!). Nyt kun olen saikulla, ajattelin, että onpa mukavaa, nyt on aikaa pakata ja kaikki on hyvissä ajoin valmiina ja sitten istun viimeisen illan rauhassa sohvalla kutomassa sukkaa.

Maanantaina aloitin pakkaamisen valmistelut, kaivoin laukut vaatehuoneesta ja aloitin pyykkien pesulla ja listaamalla ylös apteekkilistoja ja muita tarkistuslistoja, jotta saan viimein tavarat esille ja pääsen pakkaamaan. Toki olen puuhannut alkuviikolla muutakin. Nyt perjantaina kolmen päivän pakkausvalmistelujen ja kahden päivän erittäin intensiivisen pakkaamisen ja paikallisen apteekin tyhjennyksen jälkeen kaikki on siedettävällä mallilla, mutta vaiheessa. Yksi laukku on valmis ja suljettu, yksi odottaa kuivuvia pyykkejä ja reput odottelevat kännyköitä, kudinta, eväitä ja niitä muita juttuja, jotka voi pakata vasta lähtöaamuna tai ehkä illalla, jos muistan ostaa sukkalankaa mukaan. Miehen pakkaamisen tilanteesta en onneksi tiedä totuutta. No, miten tämä nyt näin hankalaa voi olla. Kolme ihmistä. Vähän tavaraa. Okei, paljon lääkkeitä (meillä on astmaattinen ja allerginen perhe ja muutakin vaivaa ja lääkitystä on). Ja kokemusten mukaan kaikkein akuuteimmat lääkkeet yms. pitää jakaa kolmeen paikkaan, jos esim. jonkun laukku varastetaan tai se joutuukin ruumaan ja katoaa, kun Norwegian usein pakottaa viimeiset jonottajat laittamaan käsimatkatavaransa sinne. Ja oikeiden lääkkeiden saaminen on aika haastavaa kohteessa. 

No, tämän blogitekstinkin pointti katoaa, kun pää on jäässä. Ja siitä tässä nyt on siis kyse. Mun aivot ovat olleet muutaman päivän intensiivisestä pohtimisesta ja ajattelusta niin hyytyneet, että eilisestä asti on ollut paljon enemmän huimausta ja huomattavasti enemmän sanojen löytymisen vaikeutta ja lähimuistin pätkimistä. SANDRA IS BACK. Kaikille varmaan sattuu silloin tällöin sitä, että on menossa hakemaan toisesta huoneesta jotain tavaraa ja huoneen ovelle päästyään ei muista, mitä olikaan hakemassa tai mitä pitikään tehdä. Mutta se on aivan sairaan turhauttavaa, jos sitä tapahtuu vaikkapa muutaman tunnin kestona niin kuin nyt on taas ollut. Ja sitten kun yrität ihan normaalisti keskustella vaikka miehen kanssa samalla kun syöt iltapalaa, niin sanat ovat hukassa. Että taas on vaan yksi kanava kerrallaan käytössä. Joko puhuminen ja sekin tökkii, tai voileivän teko ja sekin tökkii.

"niin ku kuulin tälläsen jutun kun luin sen sieltä....sieltä, mikäsenpaikanniminytonkaan...niin siis TWITTERISTÄ että se lääkäri, se.... mikäsevietävänhörhönytonkaan...se antti heikkilä...oli kirjoittanut sen kirjan...sen...öö...niin joo mun pitikin syödä toi leipä, ootas mä laitan siihen päälle jotain" (menen jääkaapin ovelle ja avaan sen ja en muista että mitä olinkaan taas tekemässä, kun mietin sitä kirjan nimeä. Suljen jääkaapin ja jatkan) "niin siis se anttiheikkilän kirja...niin, mitäs mun pitikään siitä..." Sit mietin, että miks oon tässä jääkaapin ovella ja muistan, et ai niin se leipä ja avaan kaapin oven taas ja samalla lapsi tulee kysymään että "äiti, mä en löydä yksiäkään mustia sukkia" joten suljen oven ja lähden etsimään sukkia lapselle. Sitten vartin jälkeen, kun tulen nälkäisenä keittiöön, jossa mies mussuttaa puuroannostaan, mietin, että mitäs mun pitikään tehdä. Nälkä olis. Menen jääkaapille. "Mitäs mä söisin, ai niin tuolla on paahdettu leipä, olikos meillä leikkelettä...juu siis siitä heikkilän kirjasta oli tehty siihen lehteen, siihen... siis siihen, niin siis turunsanomiin semmonen...sellanen... kirjoitus...öö...vai ottaisinks mä kuitenkin juustoa. HEI TÄÄLTÄ ON JUKURTTI LOPPU..." Onnistun saamaan leivän päälle voita, mutta toiminta keskeytyy, kun pitää ajatella. "mitäs mun pitikään siitä jutusta. Niin että siellä oli joku toimittaja kirjoittanut siitä kirjasta... tai en mä tiedä oliks se toimittaja, en oo tarkistanut, mut kirjoittanut kumminkin sellasen... tämän siis.... Leivän teko pysähtyy. Ja sama homma jatkuu. Ja jatkuu. JA JATKUU. Ja keskustelu tökkii, kun mitkään asiat ei muistu mieleen ja pää on ihan jäässä. Ja leivän tekokaan ei etene. Kaikki päivän korkeampi ajattelu on käytetty pakkauslistojen lukemiseen ja pakkaamisen toteuttamiseen ja sen miettimiseen, että jos portilla pakotetaankin laittamaan yksi kolmesta käsimatkalaukusta ruumaan, niin siinä laukussa ei voi ollakaan varavirtoja, eikä muuten tärkeitä lääkkeitäkään, koska jos sille käykin jotain.

Yritin laittaa illalla vielä (en muista söinkö leivän) puhelimen SD-kortilta kuvat ja videot koneelle ja latautumaan driveen ja kun siinä taas meni aikaa ja homma oli hankalaa, lopputulos oli se, että paruin sohvalla miehen kainalossa sitä, että kun tää typerä pää ei toimi! SE ei vaan TOIMI! Kirosanat kävivät taas mielessä. Yleensä nukkuminen on korjannut jonkin verran näitä ongelmia, mutta taisi jäädä liian vajaaksi  (kun en millään ehtinyt ihan 8-10 tuntia nukkua), koska sama homma jatkui nyt aamulla. Sit itken tietysti sitä, että jos tämä tältä näyttää, niin mitä voi helmikuun työhönpaluusta tulla. Tai elämästä yleensä. Mä haluan pääni takaisin, pliis! (ja taas kävi Jumalakin mielessä)

Joustava työnantaja ja asiantunteva työterveyslääkäri järjestivät niin, että voin aloittaa työt 4.nnen jakson alkaessa helmikuussa ja teen koko kevään kevennettyä työaikaa eli aika tarkalleen 50% siitä tuntimäärästä, joka mulla on keskimäärin. Eli sen puoleen on helpotettu alku. Ja on pakko päästä koettamaan, mihin tää pää riittää. Siihen mennessä olenkin sitten ollut töistä pois yhtäjaksoisesti noin 10 kuukautta. Aika paljon pidempään kuin ajattelin. Ottaen huomioon, että vaikka mulla on aivosyöpä, sytostaatit- ja sädehoitovaihtoehdot jäivät keväällä odottelemaan hamaa tulevaisuutta eli koko tämä hässäkkä on vaan yhden huhtikuisen leikkauksen tulosta. No, ja leikkauksessa tulleen pienen infarktin.

Nyt on taas nälkä, kun 2 tuntia sitten mies jätti mulle leivän pöydälle (siinä ei ole vielä päällisiä) ja lähti töihin. Ja pakkaukset odottavat...ja ehkä tämän pyjamankin vois vaihtaa...


tiistai 18. joulukuuta 2018

Mary did you know


Tässä upeaääninen Jemima Issa-Anttila tulkitsee klassikon Mary did you know
Lapset - omat tai läheisten - on sellainen aihe, joka nostattaa hyvin monesta ihmisestä esiin suojeluvaiston tai hoivavietin. Itse en kuulu siihen ihmisryhmään, joka vauvan nähdessään alkaa solkottaa vauvankieltä ja muikistella kasvojaan vauvalle. Hellanlettas sentään. Noup. En todellakaan. Saati sitten että kurkottelisin käsiäni sen puoleen saadakseen pidellä sitä sylissä (kyllä, Pohjanmaalla sanotaan lapsista se. Turussa sanotaan eläimistä hän, ällistyttävää). Ei kiitos. Sekosin tähän moodiin kuitenkin hetkeksi siinä vaiheessa, kun aloin toivoa omaa lasta ja silloin kun se oli pieni. En lässyttänyt (en kai??) mutta hymyilin, silittelin ja pussailin sitä ja kuvasin nukkuvaa tai jokeltelevaa vauvaa tuntikausia (onneksi) ja nyt joskus katselen vanhoja videopätkiä uudelleen ja uudelleen. Ja joskus vieläkin jonkun muun lapsen seuraaminen voi aiheuttaa pientä hymyilyä ja pienen läikähdyksen rinnassa, vaikka en erityisemmin pidä vauvoista. En tarvitse lässytysmoodia ollakseni yli kaiken lastani rakastava äiti. Jos lapseeni sattuu, se sattuu minuun enemmän kuin mikään muu. Jos jokin asia tai henkilö on uhkana oman lapsen hyvinvoinnille, auta armias että sisäinen leijonaemoni HERÄÄ ja ÄRJYYYYY!!! Tämä "minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä"-laulufraasi kuvaa hyvin sitä, millaisia tuntoja itse olen ainokaistani kasvattaessani kokenut.
Olen aina tykännyt katsella elämää taaksepäin ja arvailla sitä reilusti eteenpäin. Oppilaistani olen monesti ajatellut mielessäni, että "voisin niin nähdä tuon kaverin tulevaisuudessa personal trainerina, poliitikkona tai palveluammatissa". Joskus olen varovasti heittänyt kysymyksen henkilökohtaisessa ohjaustilanteessa, että missä näkisit itsesi 10 vuoden päästä ja on tullut hyvät keskustelut. Oman lapsen tai muulla tavalla läheisen lapsen tulevaisuutta on hauska veikkailla mielessään. Tästä tapauksesta tulee varmaan tutkimusprofessori tai joku luovan työn tekijä, kun tavarat ovat hujan hajan ja tyyppi uppoutuu projektiinsa niin täysin, ettei malta syödä tai nukkua. Näitä pieniä teini-iän turhaumia me äidit joskus illan tunteina jaamme toistemme kanssa hyvin terapeuttisissa whatsapp-keskusteluissa, kun lasten viikkojen ajalta kertyneet likaiset sukat ja alushousut roikkuvat ovenkahvoissa, sängyn alla tai kasassa lattialla. Joku luovuuden puuska pakottaa askartelemaan siivoamisen sijaan.

Mitä Maria ajatteli katsellessaan Jeesus-vauvaa? Laulussa pohditaan sitä, tiesikö Maria hänen kävelevän eräänä päivänä veden päällä, parantavan sokeita, kuuroja ja liikuntavammaisia, tyynnyttävän myrskyjä ja tekevän muuta siistiä. Suorastaan Science Fictionia. Tuskinpa tiesi. Mikä laulussa itseäni koskettaa eniten? Se, että tämä pulautteleva, parkuva ja selkäkakat kapaloonsa vääntävä olento oli kuitenkin kaiken luoja, maailmaa jonain päivänä hallitseva pelastaja, jonka tehtävänä oli käydä läpi ihmiselämä, selvitä siitä synnittömänä ja kuolla täydellisenä virheettömänä uhrina ristillä. Minun vuokseni. Sinun vuoksesi. Tässä on sanomaa Joulun jälkeenkin.

"Mary did you know that your baby boy would one day walk on water?
Mary did you know that your baby boy would save our sons and daughters?
Did you know that your baby boy has come to make you new?
This child that you've delivered, will soon deliver you
Mary did you know that your baby boy will give sight to a blind man?
Mary did you know that your baby boy will calm a storm with his hand?
Did you know that your baby boy has walked where angels trod?
When you kiss your little baby, you kiss the face of God
Mary did you know? Mary did you know? Mary did you know?
Mary did you know? Mary did you know? Mary did you know?
The blind will see, the deaf will hear, the dead will live again
The lame will leap, the dumb will speak, the praises of the lamb
Mary did you know that your baby boy is Lord of all creation?
Mary did you know that your baby boy would one day rule the nations?
Did you know that your baby boy is heaven's perfect lamb?
That sleeping child you're holding is the great I am
Mary did you know?...
Lauluntekijät: Buddy Greene / Mark Lowry
Kappaleen Mary, Did You Know? sanoitukset © Warner/Chappell Music, Inc, Universal Music Publishing Group, Capitol Christian Music Group

maanantai 10. joulukuuta 2018

Yöllä mietittyä

You are the Joy - joulugospelia

Olen laulanut kuoroissa ja erilaisissa lauluporukoissa lapsesta asti. Kumpikin vanhemmistani harrastaa kuorolaulua ja isä toimi jossain vaiheessa myös seurakunnan kuoron johtajana. Lauloin alttoa siellä jo teininä, koska stemmoissa laulaminen kiinnosti minua. Syyt siihen, miksi halusin muuttaa lukion jälkeen opiskelemaan juuri Turkuun kytkeytyvät vahvasti siellä 90-luvulla vaikuttaneeseen Mix-gospelkuoroon, jota olin päässyt abivuonna pariin otteeseen kuuntelemaan eri puolilla Suomea. Olin todella vaikuttunut! Ei mitään harrasta veisuuta vaan menevää mustaa gospelia jammaavan bändin liidaamana. Pänttäsin pääsykokeisiin niin hulluna, että onnistuin pääsykokeissa hyvin ja pisteet riittivät useamman eri kaupungin yliopiston sisäänpääsyyn. Kaupungin valinta oli kyllä hyvin selvä. Totta kai Turku ❤️! Osallistuin Mixin kuoroleirille lakkiaisten jälkeisenä kesänä jo ennen kuin olin edes muuttanut tulevaan opiskelukaupunkiini - olin tutustunut yhteen kuorolaiseen etukäteen yhteisen kaverin kautta. Ensimmäisenä Turku-vuonna sopeutuminen aavistuksen sisäänpäinlämpiävien varsinaissuomalaisten keskelle oli haasteellista, mutta sain raivattua itselleni oman paikkani! Erittäin isossa osassa sopeutumisessa oli kuoro, jossa yhteisen tekemisen myötä sai kokea kuuluvansa ystävälliseen, samanhenkiseen yhteisöön. Lisäksi onneksi oli muitakin junan tuomia kuoroonliittyjiä, me nimittäin liityimme myös toisiimme tiiviisti (kuin palelevat pingviininpoikaset konsanaan) ja muodostimme oman ystäväporukan, joka on enemmän tai vähemmän kasassa edelleen - 20 vuoden kuluttua. Toki olimme paljon tekemisissä kuoron ulkopuolellakin. Näistä ajoista olisi paljon kerrottavaa, mutta kaikkien kannalta viisainta on jättää tähän...

Sivu nuoruusvuosien albumistani
Mix-kuoron toiminta loppui vuosia sitten, mutta se muodosti vuosien ajan yhteisön, joka toi elämään merkitystä ja musiikin tuomaa iloa! Tänä syksynä iso osa juuri näistä tutuista kuorolaisista osallistui vuosien kuorotauon jälkeen projektikuoroon, joka täydentyi upeilla ja taitavilla laulajilla eri seurakunnista. Eilen konsertoimme You are the Joy - joulugospelteemalla ja voi että se oli hauskaa! Palautteen perusteella kuulijatkin tykkäsivät, mutta kuoro oli aivan omassa fiiliskuplassaan! Kupla ei puhjennut omalta osaltani edes konsertin jälkeisenä yönä vaan tämän seuraavan tekstin runko syntyi viime yönä klo 03.00-05.00 välillä, jolloin heräsin väsyneen unesta päässäni riehuvaan konserttiin. Yritettyäni aikani unta päädyin ottamaan puhelimen käteeni ja kirjoittamaan muistioon niitä irrallisia ajatuksia, joita siellä sinkoili maatessani pimeässä sängyllä ja bändin jammatessa ja kuoron huutaessa päässäni vuorotellen "We love you - Hosanna - we need you - Hosanna - you´re worthy..."

Emme me kuorolaiset ole samasta muotista veistettyjä. Persoonaa löytyy joka lähtöön. On heitä, joilla on aina 20 ylimääräistä kopiota uudesta kappaleesta ja jotka niitä auliisti jakavat meille onnettomille, jotka tulemme treeneihin pystymetsästä, takki auki ja tukka sekaisin. Sitten löytyy heitä, joiden ylitsepursuava into saa muutkin innostumaan ja se into ylittää kaikki esteet, huom. aivan kaikki. On myös heitä, jotka huolehtivat aina kaverista - tökkäävät tai vilkaisevat oikealla hetkellä ennen kuin toinen lähtee peesaamaan tai kiekaisee fraasin väärään väliin, tai kuskaavat treeneihin lähes tiettömän taipaleen takaa tai jotka jumppauttavat tai vetävät reippaat äänenavaukset vaikka vähän flunssaisina. Joidenkin sävelkorva ja ylimaalliset taidot kuulevat kaiken epävireisyyden tai roikkuvat stemmat ja he auttavat muitakin kuulemaan ne. On heitä, jotka eivät koskaan välttele vastuuta, heitä jotka ottavat tarkasti jokaisen alun, heitä, jotka uskollisesti valitsevat toisenlaisten konserttilavojen sijaan meidän kuoromme vaatimattomat puitteet.

Yksi hymyilee kuin enkeli ja hänen laulunsa on kuin tiukujen helinää, toinen karjuu tarpeen tullen kuin takalistoon ammuttu karhu. Toinen organisoi järjestelmällisesti muistamiset ajatellen kaikkea muidenkin puolesta ja tulee konserttiin uljaissa korvakoruissaan kuin veistos. Joku tekee päivän työn ennen jokaista harjoituskertaa organisoidessaan suurperheen logistiikat päästäkseen treeneihin ja kuskaa silti mukanaan auton täydeltä laulajia. Yhden vahvuus on se, että hän on aina ajoissa - toisen se, että hän treenaa kotona, työmatkalla, bussissa ja suihkussa - you name it! Sitten on hän, joka saa meidät kaikki vuoroin nauramaan, vuoroin ärsyyntymään tuottamillaan trumpettiäänillä, ikimuistoisilla välihuudoilla tai hupaisilla imitaatioilla. Sitten on heitä, jotka aina kysyvät toisilta, mitä heille kuuluu, voinko jotenkin auttaa ja koska nähdään.

On heitä, jotka tulevat tunteja ennen asettelemaan vimpaimia ja säätelemään nappuloita ja eivät hermostu, vaikka kuorolaiset pakenevat mikrofoneja kuin myrkytettyä jäätelötötteröä. Tai sitten joku kuumenee muutaman kerran 90-luvulla, mutta kerää itsensä ja ohjeistaa blondeja roudareita, jotka sen jälkeen muistavat ikuisesti, miten johto keritään oikeaoppisesti kämmen-kyynärpää-otteella ja toteuttavat sitä elämässään aina kun näkevät irtonaisia johtoja.

Sitten on tietysti virtuoosi, joka ei tälläisisissä projekteissa vaivojaan säästele tai työtuntejaan laske ja jonka on voinut bongata kadulla tummana hahmona pitkin harppovin askelin Stockmannin muovikassin kanssa. Tässä projektissa saimme tutustua myös häneen, jonka pastillit ja Pätkikset ilahduttivat takahuoneessa ja jonka suloisesti hymyillen antamasta palautteesta ja kannustuksesta kaikki saavat aiheen skarpata ja jonka liikutuksen nähtyään itsekin joutui nielemään suolaliemet kurkustaan silloin, kun yksi Taivaan lahja lauloi Mary, did you know.