tiistai 29. tammikuuta 2019

Uusia alkuja



Viimeksi blogi pysyi hyvin asialinjalla ja lääketieteellisessä termistössä. Ja syöpä-asiassa. Tämä on erilainen kirjoitus. Tänään en aio välittää pätkääkään, vaikka tippuisin tämän pilven reunalta minuutin päästä alas tai jos joku vetää herneen nenään tästä hihhuloinnista. Se on sitten voi-voi. Juuri nyt aion huutaa ja hillua riemusta! Merkittävä positiivinen käänne, jota olen yhden läheisen ihmisen voinnissa odottanut itkulla ja tuskalla yli 2,5 vuoden ajan on viimein tapahtunut. Ei löydy sanoja! Vähän kuin olisi avattu ovi aivan uuteen ulottuvuuteen. Ja kuitenkin vasta seisoskellaan huterasti siinä ulko-ovella, kynnyksellä ja edessä on pitkä ja mutkainen matka. Mutta ovi on auki. En keksi äkkiseltään monta yhtä paljon tunteisiin menevää ihmeellisen hienoa uutista tämän elämän ajalta.

Muutama isompi kohokohta omasta elämästäni toki muistuu mieleen ja haluan niistä jotain sanoa. Muitakin löytyy, mutta ne ovat liian henkilökohtaisia jaettavaksi täällä. Ensimmäinen liittyy siihen, että pitkän odotuksen ja vaiherikkaiden, välillä ahdistavan tuskaisten ja toisinaan toiveikkaiden jaksojen jälkeen tein positiivisen raskaustestin ensimmäistä kertaa elämässäni. Siitä on aikaa jo reilusti toistakymmentä vuotta, joten en edes muista yksityiskohtia. Mutta sen muistan miten mieletön onni ja ilo minut täytti. Istuin rivitalokaksiomme vessassa tikku kädessä ja ihmettelin siihen piirtyviä viivoja. Sen säälittävän tikun kahden viivan näkeminen konkretisoitui 8 kuukauden päästä pullean 3700g ja 49cm kikkaratukkaisen tytön putkahtaessa maailmaan. En vieläkään voi herkistymättä katsoa yhtään synnytysvideota - en edes oppitunnilla.

Toinen muisto liittyy työhöni. Työurani alussa tein pätkäsijaisuuksia parin vuoden ajan. Kolmanneksi vuodeksi sain melkein koko lukuvuoden kestävän äitiyslomasijaisuuden ja ajelin pitkää työmatkaa omalla autolla. Muistan kuinka minua harmitti se, että tiesin joutuvani jättämään ihanan työpaikan viranhaltijan tullessa toukokuussa takaisin töihin. Ajelin työmatkalla pitkiä peltosuoria ja kuuntelin kymmeniä kertoja levyltä Chariotsin kappaletta "Uusien alkujen Herra" ja laulaa kailotin mukana. Ja aina repeatille ja uutta laulua. Rukoilin, että saisin itse omat oppilaat, oman koulun, oman työpaikan, eikä minun tarvitsisi aina vain hoitaa toisten sijaisuuksia. Muistan olleeni sillä samalla peltosuoralla ajamassa töistä kotiin, kun tuli puhelu, jossa minua pyydettiin virkahaastatteluun. Onneksi tajusin pysäyttää auton tien sivuun jo puhelimen soidessa, koska jalkani tärisivät niin, että piti hetken huilata. Tuon työhaastattelun seurauksena sain elämäni ensimmäisen lukion lehtorin viran ja koko elämämme mullistui sen takia. Laitoimme talon myyntiin ja muutimme vieraalle paikkakunnalle (tosin vielä aika pitkän matkan päähän työpaikastani) ja aloitin työt ihan omassa luokkatilassa, jonne keräilin innoissani julisteita ja aineisiini sopivaa rekvisiittaa ja yritin opetella ymmärtämään vierasta murretta.

Kolmas muisto oli sellainen, että vuosien päästä eräänä kesäaamuna heräsin aikaisin ja rupesin tapani mukaan räpläämään puhelinta sängyssä. Päätin käväistä pitkästä aikaa mol.fi:ssä ja hätkähdin, kun siellä näkyi oman alani erittäin kiinnostava työpaikka, vakituinen tuntiopettaja ja täällä ihan omassa maakunnassa. Se sisälsi monta sellaista elementtiä, jotka olin laittanut itselleni ylös, että näitä haluan urallani tavoitella. Edellisen lukuvuoden aikana lähipiirissä oli tullut sairastumista ja erityisesti erään minulle läheisen henkilön tilanne aiheutti jatkuvaa huolta ja ahdistusta ja järjestelyjä arjessa. Autolla ajetut pitkät työmatkat (taas!) noudattivat aika usein sitä kaavaa, että laitoin minua lohduttavan musiikin täysille ja sitten saatoin huutaa suoraa huutoa, itkeä, kuunnella hiljaa tai laulaa mukana sen mukaan, mikä oma huolen taso oli kunakin päivänä. Töissä oli sen verran intensiivistä, että siellä en onneksi pystynyt ajattelemaan huoliani vaan työhön keskittyminen toi tervetulleen katkoksen muuten harmaansävytteisiin tunnelmiin. Vaikka viihdyin työssäni, katselin työpaikkoja koska ajattelin, että pystyisin paremmin tukemaan häntä, jos saisin töitä lähempää. Tuosta aamuisesta puhelimenräpläyksestä seurasi puhelu ja työhaastattelu, jonka jälkeen hakkasin haastattelupaikan pihalla päätäni rattiin ja sanoin kotona miehelle, että "en sitten pysty puhumaan tästä haastattelusta, älä kiitos muistuta minua siitä, menin sanomaan siellä jotain todella typerää lopuksi, kaikki on pilalla". Taisi olla seuraava aamu, kun olin varannut itselleni henkilökohtaisen "lomamatkan" Onnibussilla Helsinkiin. Bussiin päästyäni ajoimme haastattelupaikan ohi ja puhelin soi: "Ottaisimme sinut mielellämme töihin". Muistan, että lämmin aalto meni lävitseni ja sönkötin jotain epämääräistä puhelimeen ja käännyin lyhyen puhelun jälkeen virnistelemään typerästi ikkunaan päin sen sijaan että olisin huutanut bussissa täysillä, että "tajuatteko, mä sain sen työpaikan!!" Keskittyminen Helsinkireissun antiin oli melko vaikeaa tämän ilmoituksen jälkeen. Se ei toki poistanut huolta läheisestä, mutta mahdollisti sen, että saatoin olla enemmän läsnä hänelle, joten se vähensi omaa huolehtimistani. Ja nyt tämä läheinen voi jo paljon paremmin.

Aika monesti ainakin minulla suuren ilon ja helpotuksen hetkiä edeltää pitkiä jaksoja, jolloin kaikki tuntuu toivottomalta tai välillä jopa kuristavan ahdistavalta. Välillä voi olla tasaisempaa tai jopa tunneköyhää vaihetta ja monta erilaista tunneskaalaa. Tämä kappale muistuttaa mua siitä, että aina kuitenkin voi löytyä uusia alkuja:


Jälleen huomaan harhailleeni, liian kauan itse yrittäneeni.
Lähelles kun uskallan, näen armosi valloittavan,
syvimmän ymmärryksen kun kohtaan.
Jeesus, johdata tieni, Herra uusien alkujen. 
Saavu heikkouteeni. Tahtosi uudelleen valitsen.

Äänes kuulen, ihmeen tunnen. Annat jälleen uuden mahdollisuuden, 
viisaamman suunnitelman, päämäärän arvokkaamman. Sinä vain Herrani voit ne antaa.
Jeesus, johdata tieni, Herra uusien alkujen.
Saavu heikkouteeni. Tahtosi uudelleen valitsen.

Ylistän suuruuttas, armoasi ihmettelen. Rakkautes määrää ei voi käsittää.




perjantai 25. tammikuuta 2019

Seurataan


Tervetuloa taas blogini pariin vanhat ja uudet lukijat! Aivosyöpätarinaani seuranneita ehkä kiinnostaa se, mitä pari viikkoa sitten otetuista PET-kuvista selvisi. Olin eilen syöpäklinikalla kuulemassa tuloksia. Pääsin miehen kyydissä Föli-bussille ja näppäränä naisena yritin taas tehdä kahta asiaa yhtä aikaa. Keskityin korjaamaan yhtä viestiäni kännykällä ja epähuomiossa jäin yhtä pysäkkiä liian aikaisin pois bussista. Siinä sitten tarvoin viimeisen pysäkinvälin tuulessa ja lumituiskussa rautatiesillan yli T-sairaalaan ja saavuin polille myöhässä. Ilmoittautumisen jälkeen ehdin istahtaa vain minuutiksi, kun onkologi pyysi minut sisään. Ennen kuin ehdin kunnolla edes istuutua hän laukaisi uutiset: "Kaikki kunnossa PET-kuvissa, siellä ei ole mitään muutoksia. Mutta olit varmaan jostain jo kuullutkin uutiset, kun olet noin rauhallinen". En itse asiassa ollut kysynyt enkä ollut kuullut mitään etukäteen. Mutta viime aikoina on ollut mielen päällä kaikenlaisia muita asioita eli ihan rehellisesti voin sanoa, että vaikka pelko syövän uusiutumisesta on taustalla, en ole monta kertaa sitä aktiivisesti ajatellut.

Onkologini on kyllä todella hyvä ja mukava lääkäri. Hän näkee ihmisen kokonaisuutena, ei vain lääketieteellisenä tapauksena. Sain nähdä kuvani ja keskustelimme niistä. PET-kuvassa ei näkynyt poikkeavaa aktiivisuutta, mikä vahvistaa sitä aiempaa havaintoa, että jäännöskasvainta ei ole, eikä uuttakaan massaa kasva tällä hetkellä. Lääkäri kertoi myös, että jos kasvaimeni olisi löydetty esimerkiksi 5 vuotta sitten, olisin joutunut samaan hoitoputkeen kuin kaikki muutkin eli ihan rutiinisti leikkaus + sytostaatit ja/tai sädehoitoa. Sittemmin aivosyövän hoitokäytäntöjä on muutettu ja hoito kehittyy koko ajan yksilöllisemmäksi. Aiemmin kasvaimen tyyppi ja pahanlaatuisuusaste (gradukset 2-4) ovat olleet hoidossa määräävin tekijä. Nykyään syöpäkasvaimia voidaan tutkia tarkemmin. Niistä analysoidaan tiettyjä merkkigeenejä, joiden perusteella voidaan tehdä hyviä ennusteita siitä, millä tavalla kyseinen syöpätyyppi käyttäytyy ja mitkä hoidot siihen tehoavat. Uusi tarkempi luokittelu on myös muuttanut tilannetta niin, että netistä googlettamalla löytyvät elinaikaennusteet eri kasvaintyypeille pitävät huonosti paikkaansa, sillä esimerkiksi gradus 2-tilastoinnin alle on viimeisten vuosikymmenien ajan luettu sekä vähän huonompiennusteisia astrosytoomia että parempiennusteisia glioomia, joten hajonta on hirveän iso. Kirjoittelin keväällä pidemmän katsauksen aivosyövän biologiasta, se löytyy täältä ja lisäksi oman kasvaimeni patologiaa kiinnostuneille täältä.

Jos luet tätä postausta ilman, että olet tarinaani seurannut (suosittelen lukemaan blogitekstit alusta asti aikajärjestyksessä, ensimmäinen teksti löytyy täältä ja pääsivun oikeassa reunassa sanan "arkistoi"-alta kaikki blogitekstit alhaalta ylöspäin aikajärjestyksessä), tiivistetysti voin sanoa, että oma syöpäni näyttää olevan oligodendrogliooma gradus 2-tyyppiä ja kaikki testatut geenit ovat olleet niitä versioita, joissa on parempi ennuste. Tällä hetkellä en ole saanut syöpääni muita hoitoja kuin kasvaimen poiston huhtikuussa 2018, mistä asti olen ollut sairauslomalla työstäni lähinnä leikkauksen aikana tapahtuneen pienen aivoinfarktin aiheuttamien haasteiden takia. Aivosyöpä on siis sillä tavalla parantumaton sairaus, että aivoihin kasvaa uusi syöpäkasvain ennen pitkää, ellei ihminen sitten menehdy jostain muusta syystä ennen sitä.

Pääsin kyselemään lääkäriltä kaikenlaista. Tässä muutamia kysymyksiä ja vastauksia erityisesti heitä varten, joilla on samanlaiset kysymykset pyörineet mielessä. Yritin muotoilla ne vielä hyvin yleisellä tasolla tähän tekstiin.

Miksi aivosyövän hoidossa ei aina anneta leikkauksen jälkeen myös sytostaatteja ja sädehoitoa?
Koska kaikki hoitomuodot aiheuttavat jonkin verran sivuvaikutuksia ja tuhoa myös terveessä aivokudoksessa. Hoitoja kannattaa säästellä niin, että niitä käytetään tarkoituksenmukaisesti eikä hoideta olematonta varmuuden vuoksi eikä tietenkään jätetä mitään kiveä kääntämättäkään. 

Miten pienet kasvaimet voidaan havaita magneettikuvista?
Jos magneettikuvassa havaitaan tehostumaa (mitä ikinä se sitten tarkoittaneekaan), jopa parin mm kokoiset kasvaimet voidaan havaita. Jos kasvain ei tuota kuvaan tehostumaa, sen pitää olla tuota suurempi, jotta sen voi huomata magneettikuvassa.

Millä tavalla magneettikuvista voidaan tutkia, onko jokin möhkäle kasvainta vai normaalia kudosta? Maallikon silmään siellä näkyy vain valkoisen ja harmaan eri sävyjä.
Magneettikuvia voidaan analysoida eri tavoin. Esimerkiksi lisääntynyttä solukkuutta voidaan arvioida verivolyymianalyysillä. Kyseessä ei ole siis pelkkä silmämääräinen havainnointi.

Jos henkilö saa epilepsiakohtauksen (kuten itse sain huhtikuussa) ja ajolupa evätään sen perusteella, miten pitkään kestää, ennen kuin sen voi saada takaisin?
Vähintään 1 vuosi. Sen jälkeen tarvitaan lääkärinlausunto, jossa todetaan, ettei ajokyky ole alentunut ja se toimitetaan poliisille, jossa päätös ajoluvan palauttamisesta tehdään. Minun tapauksessani toiveissa on saada kortti takaisin vapuksi 2019!

Käynnistä jäi ihan peruspositiivinen fiilis. Olin tietysti helpottunut, että kuvauksen tulokset olivat puhtaat, mutta sellaista valtavaa helpotuksen aaltoa ei ole vielä tullut. Ehkä se johtuu siitä, että kuvaukset jatkuvat minulla vielä 2020 kevääseen asti 3 kuukauden välein ja sen jälkeen hiukan harvemmin. Eli jos rupeaa kuvauksia jännittämään, helpotus ei ehdi tulla, ennen kuin alkaa jännittää seuraavaa kuvaa. Itse en ole taaskaan juuri mitään tunteita tuntenut tähän asiaan liittyen, en jännitystä enkä riemua. Pää nyt näyttää vaan toimivan tällä kertaa näin.

Kysyin lääkäriltä lopuksi vielä, millä tavalla toimittaisiin, jos kontrollikuvissa näkyisi uutta kasvua. Hän kertoi, että jos kasvain uusisi alle 6 vuoden kuluttua, saisin koko hoitosarjan uudelleen: leikkaus, sytostaatit ja sädehoito. Jos taas se uusii vasta yli 6 vuoden kuluttua leikkauksen lisäksi ei rutiinisti käytetä koko hoitokirjoa kerralla vaan kenties vain jompikumpi tukihoito. Se, mikä tässä jäi minua mietityttämään liittyy siihen, että koska kuvat ovat olleet puhtaat ja vointi ihan ok tätä häiriöherkkyyttä ja jumittamista lukuunottamatta, en ole aikoihin edes ajatellut, että tämäntyyppinen kasvain voisi OIKEASTI uusia jo muutaman vuoden sisällä. Olen ottanut nämä kuvaukset vähän niin kuin lievällä huumorilla. Että mennään nyt sitten, kun kerran niin innokkaasti haluavat kuvata. Lisäksi oli puhetta tästä käyttämästäni epilepsianestolääkkeestä ja sen sivuvaikutuksista. Hän kyseli varovaisesti, onko ylipäätään ollut jotain epileptistyyppistä oireilua. Olin siitäkin vähän haavi auki, koska mitään oireita ei todellakaan ole ollut ja en selkeästi ole sitäkään sisäistänyt että minulla todella on tavallista tallaajaa hieman korkeampi kohtausriski, koska aivoihini on kajottu. Joku ärsyttävä ajatus sinne ilmeisesti jäi kiertämään, koska vaikka uutiset olivat näin hyviä, nukahtaminen illalla ei oikein onnistunut. Joka kerta kun olin vaipumassa uneen, hätkähdin hereille ja mieleen palasi ajatus epilepsiasta. Siitä syystä siis vielä näin puoli yhdeltä iltapäivällä olen pyjamassa ja vasta harkitsen aamutoimia. Toki kävin aamupalapöydässä silloin kun muu perhekin, mutta kävin vielä kokeilemassa nukkumista sen jälkeen, tosin tuloksetta. Samasta syystä en jaksa tätä tekstiä sen kummemmin hienosäätää ja stailata vaan lähden hammaspesulle ja suihkuun ja päivän toimiin, heippa!











tiistai 15. tammikuuta 2019

Kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastauksia


Taas yllätyn siitä, miten kiireiseksi ihminen saa elämänsä koostettua. Tempo on toki huomattavasti hitaampi kuin töissä käydessäni, mutta näköjään minulla on kyky tupata elämäni aika täyteen kaikenlaista sairauslomallakin. Silloin, kun olin lapsen kanssa kotona vajaa 2 vuotta hänen syntymänsä jälkeen huomasin saman ilmiön. Löysin itseni vapaaehtoistyöstä kristillisen keskustelupalstan moderoijana sen jälkeen, kun olin toipunut elämään pahimmasta uupumuksesta. Sosiaalinen media kiinnostaa minua, kauheaa myöntää, mutta totta se on. Ja itsensä ilmaiseminen kirjallisesti. Varsinkin, kun se valitettavasti nykyään on se luontevampi tapa. En ole enää niin nopea, nokkela ja kärppä puhetilanteissa. Mutta olen sairauslomalla, joten olen voinut käyttää aika paljon aikaa Twitterissä, Facebookissa ja esimerkiksi uutisia lukien ja kaikenlaisia tutkimuksia etsien. Tulisin varmasti kuluttaneeksi vuorokaudessa 16 tuntia netissä ja sosiaalisessa mediassa, ellei olisi a) perhettä, b) niska-hartiavaivoja c) hyvä ruokahalu d) hirveät kirjojen lukuhimot e) kiinnostus kaikenlaiseen luovaan työhön ja f) vielä joku takahaamuinen tunne siitä, että some on ehkä melko turha ja hyödytön ajanviete. Ongelma ratkeaa jossain määrin helmikuun 5. päivän jälkeen, kun palaan työelämään.

Sunnuntai-illaksi olin lupautunut palaveriin, jonka tiesin etukäteen jo kestävän pitkään ja väsyttävän minua, koska muut osallistujat olivat minulle uppo-outoja yhtä henkilöä lukuunottamatta ja tiesin, että olen sen verran innostunut asiasta, että osallistun täysillä ja keskittymiskyky käy ylikapasiteetilla ja jälkikäteen olen raato. En siis lähtenyt aamulla jumalanpalvelukseen vaan päätin seurata sitä kotoa käsin uskotv.fi:n suoran lähetyksen välityksellä. Olin sattumalta pari päivää enemmin lukenut vanhan lehtiartikkelin tutusta perheestä, joka joutui kohtaamaan sen kaikkein pahimman. Omien lasten tapaturmaisen kuoleman, joka pysäytti kokonaisen kylän järkyttävyydellään. Tapaus oli minulle jo entuudestaan tuttu. Kun katsoin jumalanpalveluksessa musiikkivastuussa olevia tuttuja kasvoja, lehtiartikkelin isää ja tragedian jälkeen syntynyttä, nykyään jo aikuista tytärtä, ja kuuntelin heidän laulavan herkästi minulle jo lapsuudessa rakkaiksi tulleita lauluja, itkin. "Mun Jeesus elää, siksi elää tahdon...". "Tulkoon valtakuntasi, tapahtukoon tahtosi..." Vielä tätä kirjoittaessa sydänalaa kouraisee. Käsittämättömästä, hirveästä tragediasta voi selvitä. Monesti ei ole muuta vaihtoehtoa. Ja jostain merkillisestä syystä, joskus sen moskan keskeltä voi nousta jotain kaunista. Tämä laulu oli sellaista.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen päässyt elämässä niin helpolla. Henkilökohtaiseen kärsimykseen tutustuin kunnolla vasta lapsen saatuani. Se olisi silti varmasti tapahtunut, vaikka en olisi lasta saanutkaan. Mitä pitempään elää, sen varmempaa on, että kärsimys kohtaa läheltä tavalla tai toisella. Eikä se jakaannu tasaisesti. Joillekin kertyy enemmän, kuin he pystyvät kestämään. Jokaisen kärsimys on subjektiivista, sitä on mahdotonta verrata toisen kärsimykseen objektiivisesti. Ja aika monesti kärsimykseen liittyy luopumista ja menettämistä. Voi joutua luopumaan ihmisistä, haaveista, terveydestä, omanarvontunnosta, elämästä. Näistä aiheista on  runsaasti blogikirjoituksia, aforismeja, kirjoja, elämänviisauksia. Tämä Elina Salmisen runo oli se, joka minua puhutteli:



 






lauantai 12. tammikuuta 2019

PET

Olin PET-kuvassa. Olin kerrankin niin hyvissä ajoin, että vastaanottotäti ei oikein tiennyt, mitä olisi mulle sanonut. Odottelin sitten puoli tuntia kuvaukseen menoa isommassa odotusaulassa, jossa oli muutama muukin. Telkkarissa pyöri joku surkeahko etsiväsarja, joten surffailin lähinnä netissä. Itse kuvaus ei potilaan näkökulmasta juurikaan eronnut normaalista magneettikuvauksesta. Ainoina eroina olivat, että kuvausta ennen piti paastota 6h ja normaalin puolen tunnin magneettikuvausputkessa olemisen jälkeen laveri tuli ulos putkesta, kääntyi 180 astetta ja työnnettiin toiseen putkeen, jossa ei juuri kuulunut ääniä. Paitsi kuulokkeista kuului tietysti se radiokanava, jonka olin itse valinnut. Tällä kertaa ei ollut Yle puhe ja Venäjän kansallislaulu vaan Suomipoppia. Toki se olisi voinut olla näköjään kaikkea Kari Tapiosta Mattiin ja Teppoon. Levylista oli pukukopin seinässä. Päätä vähän kihelmöi, mutta se johtui todennäköisesti siitä, että kuulosuojaimet painoivat päänahkaa ja se puutui.


Tässä siis netistä bongattu esimerkki siitä, miltä tälläinen MRI-PET-yhdistelmäkuva näyttää.
Kuvassa siis A on magneettikuva ja B PET-kuva.

PETissä ruiskutetaan juuri valmistettu radioaktiivinen merkkiaine kanyylin avulla elimistöön noin 20 min ennen kuvausta, eli tässä tapauksessa kolmen magneettikuvasarjan välissä, jotta sitten PET voidaan tehdä välittömästi magneettikuvauksen jälkeen. Lopputuloksena pitäisi sitten olla anatominen rakennekuva (MRI) ja lisäksi lämpökameramainen PET-kuva, joka paljastaa ne kohdat elimistöstä, joissa on voimakas aineenvaihdunta. Tuossa ylhäällä esimerkki siitä, miten tälläinen kuva voi paljastaa kasvaimen, vaikka magneettikuvan erottelukyky ei riittäisikään. Huom, kuva ei siis ole minun päästäni ja oletus ja toive on tietenkin, että PET-kuvani tulos on negatiivinen eli että mitään erityisen aktiivista kohtaa (eli jäännöskasvainta) ei aivoista löydy. Kuvauksen tulokset kuulen 2 viikon kuluttua syöpäpolilla.


Fiilis kuvauksissa oli ihan hyvä, takana oli mukava ja lämpöinen 2 viikon Kanarian loma ja intouduin ottamaan pukukopissa pari kuvaakin blogia varten. Kuvauksen jälkeen palasin pukukoppiin, kulautin suklaavanukkaat kurkusta alas ja katsoin puhelimen viestit. Siellä oli hyvin surullinen viesti ystävältä, jonka läheiseltä oli juuri löydetty aggressiivisen muun syövän etäpesäkkeitä aivoista. En ole koskaan tavannut tätä nuorta naista, mutta toisen ihmisen niin kurja tilanne kosketti silti todella. Olette mielessäni ja rukouksissani!