Tiedättekö tunteen, kun sairaalasta tulee lappu, jossa sanotaan, että "lääkäri soittaa sinulle xx päivän aikana". Ja sitten aamulla heti laitat puhelimeen äänet päälle ja pidät visusti huolta, että puhelin on hollilla koko päivän. Viimein iltayhdeksältä ajattelet, että ehkä uskaltaa suihkussa käydä. Niin minäkin. Tuttua juttua. Tälläinen lappu tuli kuukausi sitten ja soittoa ei luvattuna päivänä tietenkään tullut. Soitin itse hoidonsuunnittelijalle seuraavana päivänä ja sieltä kerrottiin, että "mitähän se robotti nyt sekoilee, laitoimme muistutuksen vain meille hoitajille kenelle soitamme preppipolilta tällä viikolla ja näköjään siitä on lähtenyt sitten ilmoitus potilaallekin." Kyllä joo, ja oikein etanapostilla. Mulle ei tule oikeaa postia enää muualta kuin TYKSistä ja Kelasta + laskut. Ja tämä ei siis lainkaan haittaa, en oikeastaan edes koskaan käy postilaatikolla. Viimeksi taisin käydä joskus huhti/toukokuussa. Laatikko on väärään suuntaan kaukana ja yleensä mies käy pyörälenkillään siellä tai lapsi odottaa jotain tilaamaansa askartelutarviketta ja käy niitä toivoen laatikolla usein. En välitä paperipostista, kommunikoin sähköisesti mieluummin.
Nyt on hiukan reilu viikko leikkaukseen, kesäleirit on vietetty ja viimeisiä retkeilyjä on vielä ensi viikonloppuna. Monet tuttavat ja ystävät ovat tavatessa toivottaneet onnea koetusvuoteen ja jotkut kertovat muistavansa iltarukouksessa. Heinäkuussa saimme miehen kanssa tutustua muutamaan todella hienoon ihmiseen, käydä syvällisiä keskusteluja ja valmistautua henkisesti tulevaisuuteen. Mitään valtavaa paniikkia ei ole vielä syntynyt, mutta vielä tässä ehtii. Hiukan olen miettinyt asioita, jotka taustalla pelottavat leikkauksen suhteen.
1. Jos en herääkään
2. Jos herään vammautuneena
3. Jos herään epilepsiakohtauksen saaneena
4. Jos minulle puhkeaa epilepsia
5. Jos kasvoihin tulee pysyviä vaurioita
Enempää en keksi.
Nro. 1. Olen hyvin varma siitä, että kyllä herään. Naapuripedin piippaukset, oksentelun äänet tms. taisivat herättää viimeksi. Ja jos en herää, omalta kannaltani asia voi päättyä vain hyvin. Herään taivaassa.
Nro 2. Tämä on tietenkin mahdollista, mutta vaikeat vammat ovat todella epätodennäköisiä. Leikkaus on vähäriskinen, koska "kasvainepäily" sijaitsee järkevässä paikassa eli oikean otsalohkon vanhan leikkausontelon pohjalla, sen sivureunassa. Mitään isoja suonia lähellä ei mene, joku pienempi sieltä löytyy. Lisäksi alueella ei ole mitään vitaalia esim. elintoimintoja ylläpitäviä juttuja, eikä aistialueita tai käsien motoriikkaan liittyvää. (Mies eilen googletti, että mitäs sieltä löytyykään, mutta juttu jäi kesken, kun lapsen kanssa katsottiin Ice Age nelosta). Mahdollisiksi riskeiksi kirurgi kirjasi samat kuin aiemmin: verenvuoto, infektio, iho-ongelmat, iskemia.
Viimeksihän tuli iskemiaa eli suomeksi paikallinen aivohalvaus eli aivojen hapenpuute pienessä kohtaa, muutaman neliösenttimetrin alueella. Tämä johtui ilmeisesti jostain epämääräisestä roplaamisesta verisuonen lähellä (?). Oletan että lihaskontrollin puute johtui tästä. Hienomotoriikka ylävartalossa toimi heti leikkauksen jälkeen erinomaisesti, mutta reisilihakset, lantion ja vatsan alueen lihakset olivat kuin puutuneita ja tosi omituisia muutaman viikon. Kävelin kuitenkin jo parin päivän päästä leikkauksesta muutaman askeleen ja ihan itse osastolta pois 5 vrk kuluttua. Kävely oli kuin kauko-ohjattua. Jalat vaan veivät, vaikka en huomannut että olisin niitä liikuttanut. Viime kerralla todella voimakas huimaus (epilepsialääkkeiden sivuvaikutus) häiritsi kävelyhommaa niin paljon, että on mahdotonta sanoa, mikä oli infarktin osuus. Olisi kamalaa, jos tulisi jotain isompaa. Toisaalta olen kuullut monelta leikatulta, että ongelmat puheessa, liikkumisessa ja aisteissa ovat hyvin pitkälti korjaantuneet kuntoutuksen myötä. Juuri nyt muuten ponnahti mieleeni, että kirurgi kertoi huhtikuussa 2018, että pieni riski vasemman jalan motoriikan häiriintymiseen on. Ilmankos!
Nrot 3-4. Muistan sen, miltä tuntui herätä yöllisen tajuttomuuskohtauksen jälkeen sinä yönä kun alkuperäinen kasvain löydettiin. Samoin muistan, kuinka siitä heräämisestä jäi alitajuntaan pelko kaikkea heräämistä kohtaan. Tätä pelkoa tökittiin sukkapuikolla teho-osastolla leikkauksen jälkeen, jossa hoitaja herätteli minua tunnin välein ensimmäisen vuorokauden aikana, jos olin pieneen puolihorteeseen erehtynyt vaipumaan. Joka kerta tuli sama olo: Olenko hengissä, olenko saanut kohtauksen, olenko jotenkin pilalla tai vammautunut? Sama toistui vuodeosastolla, ei niin tiheästi, mutta muistan heränneeni horteesta joka kerta, kun huoneen ovikin avattiin. Minulla ei ole ollut mitään epileptisiä oireita ekan leikkauksen jälkeen. Ei poissaolokohtauksia, ei tärinöitä tai värinöitä, ei yhtikäs mitään. Toki syön estolääkettä. Tästä syystä olen äärettömän katkera siitä, että minulta on toistaiseksi evätty ajolupa. mutta tähän asiaan palataan vielä! Neurologin mukaan pieni riski on olemassa, että leikkauksessa tai sen jälkeen tulisi epileptinen kohtaus. Samoin minimaalinen riski liittyy sädehoitoihin. Mutta tätä asiaa on turha vatvoa, sille ei sitten voi mitään, jos kohtaus tulisi tai niitä tulisi useampia.
Nro 5. Minulle on kerrottu, ettei ulkonäöstäni huomaa mitään. Hiuksia ajellaan vain teipinleveydeltä haavan kohdasta hiuspantamaisesti, päässäni olevassa matalassa urassa oleva arpi peittyy hiusten alle. Otsan pullotuskin hävisi parissa viikossa. Tosin parin kk jälkeen otsalle tuli näkyviin 5 cm pituinen J:n muotoinen ura, minkä huomaa sivuvalossa, jos osaa katsoa. Positiivisena muutoksena otsarypyt hävisivät kokonaan puoleksi vuodeksi, nyt niitä tosin on tullut lisää ja päänahkakin liikkuu ja kulmakarvojen nosto onnistuu. Toivon, ettei ainakaan hiuksettomille alueille tulisi enempää lommoja ja saavat naamanahkan kiinnitettyä kohdilleen (Sehän käännetään leikkauksen ajaksi retkottamaan kasvojen päälle, sori iskä!).
Tätä kirjoittaessani huomaan muuten, että pelot tulevat pintaan. Ehkä siis lopetan tekstin tähän ja keskityn tähän päivään, ettei mene hyvä kesäpäivä hukkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti