perjantai 16. elokuuta 2019

Minua keski-ikäistä luultiin alle parikymppiseksi. Aivoleikkaus on todella monipuolinen ulkonäönmuuttaja.

Parasta hupia aivoleikkauksen jälkeen teholla olivat huippukivat hoitajat. Mut otti vastaan 25-v miessairaanhoitaja. Kuulin jälkikäteen, että osastolla on tapana että eri vuoroihin tulevat hoitajat heittelevät toisilleen veikkauksia alkavan vuoron uusien potilaiden iästä, ennen kuin katsovat syntymäajan. Hauskaa ja viatonta hupia. Tällä kertaa saavutin todelliset pohjat. Miessairaanhoitaja oli ilmeisesti katsonut vähän huolimattomasti kylkisykkyrässä makaavaa hahmoani ja heitti kuulemma iltapäivän villeimmän arvauksen. 13 vuotta. Tämän jälkeen hän toki hoiti minua muina miehinä koko iltapäivän, otti vastaan myös mieheni, joka tuli mua katsomaan sekä laittoi lääkkeet kanyyleihin ja otti verinäytteet ym. hyvin ammattitaitoisesti. Huvittavinta oli tietysti se, että meikäläisen aavistuksen vyötärönympärysylipainoinen mutta ei muuten lainkaan uhkea ulkomuotoni ja järkyttävät keski-ikäisen kortisoninsyöjän hamsteripussit poskissa ja ikärypyt silmäkulmissa olivat ensikatsauksessa näköjään jääneet huomaamatta, mutta tarkistaessaan pupillieni kokoa lampulla iltapäivän aikana hän varmaan tuli vähän katumapäälle omasta veikkauksestaan. Ja toisaalta seuraavana päivänä totuuden tietäessään hän ei pystynyt lakkaamaan teitittelemästä minua, vaikka olimme sinunkaupat tehneet. Oli siellä yli 60v rouva yökkö veikannut iäkseni 25v, mistä olin hyvin iloinen. Olen kuitenkin 41 ja tasan ikäiseni näköinen. Otsa toki oli nyt sileä kuin mikä, kun nahka on leikkauksen jäljiltä niin kireänä. Ja osaltaan tähän 13-teinityttöarvioon saattoi liittyä se, että leikkurissa olivat kehittäneet mun muutenkin luonnonkiharaan tukkaani pikkulettejä ilmeisesti siksi että karvat pysyisivät vähän aloillaan eivätkä valuisi vääriin paikkoihin. Lettipääefekti saattoi hämätä. Hauskaa siitä silti riitti. Kaikki siellä ei niin hauskaa ollutkaan. Mulla oli kämmenselässä kanyyli, jonka koko olemassaolo sattui käteen koko ajan hirveästi. Sitten enemmän, kun sinne laitettiin tavaraa. Loppujen lopuksi kättä jomotti enemmän kuin päätä ja kyllästyin siihen jossain vaiheessa ja pyysin uutta kanyylia. Päivystävä lääkäri ei suostunut lähtemään kotoaan pelipaikalle vaan sanoi, ettei osaa pistää. Aika erikoista tuolla koulutuksella, jos vielä palkka juoksee koko ajan. Lopputulos oli se, että yksi reipas 19-vuotias lähihoitaja ja kokenut yökkösairaanhoitaja yrittivät saada tunnin ajan käteeni kunnollista sisäänmenotietä, koska näkivät kuinka paljon vanha kanyyli sattui ja lääkkeet oli pakko saada annettua. Piikkikammosta en kärsi eikä pistäminen satu juurikaan verrattuna siihen, miten paljon huonosti tai kierteellä oleva kanyyli sattuu ollessaan suonessa. Tsemppasimme toisiamme ja nuori, melkein lapsi lähihoitaja sai kanyylin olemattomaan suoneeni, mutta siinä vaiheessa itse kanyyli oli jo niin mutkalla että se ei lähtenyt vetämään. Loppuviimeksi minut pelasti se toisen erikoistumisalan potilaille päivystäjäksi tullut anestesialääkäri, joka sai minulle kanyylin ranteen ja kyynärtaipeen väliin, jonne ei ole aiemmin sitä saatu. Tästä kanyylistä oleva kuva on yläkuvana. Hän teki homman nopeasti ja ystävällisesti. Mutta pakko antaa propsit 19-vuotiaalle lähärille siitä, miten sinnikkäästi hän yritti hoitaa alkuperäisen päivystävän lääkärin työn, joka kieltäytyi tehtävää tekemästä. Potilaan kipu koskettaa monesti hoitajia paljon vahvemmin kuin lääkäreitä. Mutta näin se ei saisi mennä. Teen kyllä tilanteesta valituksen potilasasiamiehelle. Kiitos teille, hoitajat, yrititte kaikkenne! Meillä oli myös ainakin omalta kannaltani erityisesti tämän 6-kymppisen rouva yöhoitajan kanssa vallan mukavia rupattelutuokioita, koska minua ei nukuttanut. Toivottavasti hoitajat saivat pidettyä ansaitsemansa tauot.Onneksi olen saanut törmätä näin ihaniin hoitajiin.

maanantai 12. elokuuta 2019

Jos voisit poistaa kokonaan yhden kuorman elämästäsi, mikä se olisi?

Tässä kesällä leikkausta odotellessa on tullut keskusteltua jonkin verran syvällisiä juttuja ihmisten kanssa. Yksi viimeisimmistä on tuo otsikon kysymys. Jos voisit poistaa yhden ison taakan, kuorman, ahdistuksen, kriisin, kärsimyksen, koettelemuksen tms. elämästäsi, minkä valitsisit?

Useampikin minut ja läheiseni oikeassa elämässä tunteva henkilö on sanonut viime vuosien aikana, että "teille on annettu epätavallisen paljon kestettävää". Ja näistä kestettävistä asioista oma aivosyöpäni on vain yksi asia. Itseäni koskettaa kolme isoa asiaa, jotka jo yksistään olisivat hyvin kuormittavia. Ne ovat kestäneet oman hätäisen mittakaavani mukaan jo niin pitkään, että jatkuvasta kuormittumisesta on tullut uusi normaali. Viikonloppuna minut herätti yhden vieraamman ihmisen kommentti juuri siitä, että "eihän tuo ole ihan peruselämää vaan kuormittava poikkeustilanne". Minä vänkäsin vastaan ja sanoin, että "tämä on vain uusi normaali". Mutta ei se ole.

Samana päivänä satuin kuuntelemaan erinomaisen puheen juuri näiden pitkäkestoisten raskaiden kuormien kantamisesta. En tiennyt etukäteen, mitä asioita puheessa tulee esiin, mutta tiivistelmä sai minut kuuntelemaan tämän puheen juuri silloin. Puhe oli rohkaiseva, koska siinä ei luvattu liikoja eikä syyllistetty kärsijää. On mukava kuulla hyviä uutisia siitä, että jonkun ihmisen taakka kevenee joko pikkuhiljaa tai kuten tässä tapauksessa, kertarysäyksellä. Olkoonkin, että kertomus ei ihan tuore ole.

Olen nimittäin äärettömän allerginen sille, jos esimerkiksi vakavasti sairastunutta tsemppaavat ihmiset kannustavat häntä käyttäen taistelu- tai voittamiskäsitteitä. Samaten, jos kristillisissa piireissä lipsahdetaan yhtään siihen suuntaan, että kärsivän ihmisen tulisi jotenkin yrittää enemmän, ottaa itseään niskasta kiinni ja jotenkin "kieltäytyä" vastaanottamasta kaikenlaisia koettelemuksia ja jos sellainen pääsee tulemaan, pitäisi aktiivisesti jaksaa kaikin voimavaroin kamppailla sitä vastaan ja etsimällä etsiä jotain yliluonnollista ratkaisua. Hyi että, tekisi mieli sylkäistä!

Kun nämä kolme raskasta asiaa yksi kerrallaan tupsahtivat elämääni, muistan sanoneeni jokaisen kohdalla, kuin vaativa asiakas tarjoilijalle: "Mä en kyllä TÄTÄ ole tilannut". "Väärä annos, tää on syömäkelvotonta sontaa!" En siis tilannut niitä. Sain ne silti. Minulta ei kysytty. That´s life.

Mulla ei ole uskoa näiden kolmen kuormittavan asian katoamiseen. Eivätkä ne ole toistaiseksi poistuneet, vaikka helpottumista on tapahtunut. Millään taikasauvalla en usko niiden häviävän. Tiedän, että on periaatteessa MAHDOLLISTA, että erilaisia ihmeellisiä käänteitä tapahtuu, mutta uskoa siihen ei löydy. En jaksa kovin innokkaasti rukoilla niiden helpottumista. Jään seurailemaan ja kirjoitin tämän blogitekstin. Ja vastaus otsikon kysymykseen on, että luulisin että valitsisin sen kuorman, joka koskettaa viattominta kärsijää.

Tämä Steven Curtis Chapmanin balladi ei taas vaadi selityksiä vaan vain kuuntelun. Kuuntele se. Tyylisuunta on kai sitten jotain bluegrassin ja countryn välimaastosta (?), mutta slovarina se tuskin kovin häiritsevää voi hevarillekaan olla.

As I look back on the road I've travelled, 
I see so many times He carried me through; 
And if there's one thing that I've learned in my life, 
My Redeemer is faithful and true. 
My Redeemer is faithful and true.
My Redeemer is faithful and true. 
Everything He has said He will do, 
And every morning His mercies are new. 
My Redeemer is faithful and true.
My heart rejoices when I read the promise 
'There is a place I am preparing for you.' 
I know someday I'll see my Lord face to face, 
'Cause my Redeemer is faithful and true. 
My Redeemer is faithful and true.
And in every situation He has proved His love to me; 
When I lack the understanding, He gives more grace to me.
My Redeemer is faithful and true. 
Everything He has said He will do, 
And every morning His mercies are new. 
My Redeemer is faithful and true.