Parempi, että ei mieti

Olen iloinen jokaisesta hiuksesta, joka päässäni kasvaa. Nämä töröt ovat niitä
arven kohdalla olevia, jotka ovat kasvaneet näin "kivoiksi" 2 kuukauden aikana.

Lievää hiljaiseloa blogissa. Olen yrittänyt keskittyä oikeaan elämään. Tosiasiassa olen kuluttanut aikaa tekemällä kaikenlaista. Eilen illalla erehdyin raivaamaan kaapista tilaa ompelukoneelle (jota teini siis on käyttänyt, minä vain säätänyt ja korjannut). Jotta ompelukone mahtuisi kaappiin järkevämmin, päätin hävittää viereisestä kaapista tavaraa, jotta ompelukonekaapin sisältö mahtuisi sinne. Kaapissa oli laatikollinen kaikkea matkustamiseen liittyvää tavaraa - vanhoja matkasuunnitelmia siististi niputettuna omissa muovitaskuissaan (miehen ansiota, mulle on tärkeämpää, miltä tasoilla näyttää kuin kaapin sisällä), karttoja, pääsylippuja ja muita muistoja. Parit vanhat passit löytyivät myös sekä vuosikymmenen alkupuolelta Dubainreissun hotellin avainkortit ym. jännää. Kiinnostavaa ja nostalgista. Heitin pois vain eniten tilaa vievät ja jätin kasan muistolaatikkoon. Olen iloinen siitä, että minulla on konkreettisia muistoja, koska pelkään muistini menettämistä tai ainakin sen heikkenemistä entisestään. Tällä hetkellä se on vain valikoiva.

Kun en ole nyt töissä, olisi aikaa juoda aamukahvia (laktoositonta ja kofeiinitonta tietysti) vaikka 3 tuntia pyjamassa. Muutaman kerran viikossa on silti pakollisia menoja, jonne meneminen kestää kauan, koska kuljen edelleen pyörä + Vainion bussi -yhdistelmällä. Seuraavan magneettikuvauksen tuloksen selvittyä korttitilannetta tarkastellaan uudelleen ja jos kuvissa ei näy muutoksia, voisin kenties saada ajoluvan takaisin. Tämä on asia, josta sain parit kunnon raivarit viime viikolla, kun minulle selvisi, että magneettikuviin asti on odoteltava. Se on myös asia, joka saa sydämen hakkaamaan ja kädet tärisemään jo valmiiksi adrenaliinin suihkutessa vereen lisämunuaisesta pelätessäni jo etukäteen, mikä kuvauksen tulos ja tuomio ajoluvasta sekä jatkohoidoista ja syövän tilanteesta on. On siis erittäin epämukavaa ajatella sitä, jos sinne onkin taas kasvanut edes "jotain", jolle taas lääkärit päättävät tehdä "jotain" ja joutuu heittämään hyvästit ajokortille taas määräämättömäksi ajaksi. Joten käytän ihan reilusti kunnon defenssejä ja muita pakokeinoja. En ajattele asiaa vaan täytän päiväni kaikenlaisella muulla ajanvietteellä. Netflix ja Twitter ovat olleet hyvin paljon käytössä. Ne ovat ainoita paikkoja, jossa syöpä ei pomppaa koko ajan silmille. Toki olen nähnyt kavereitakin ja käynyt maalauskurssilla ja seurakunnassa, mutta silloin syöpäasia pomppaa helpommin esille kuin Sydämen kutsumuksen (When calls the heart) käänteitä seuratessa. Huom, ei "Sydämen asialla", se on täyttä roskaa.

Itse asiassa minun on jouduttava nyt pysäkille, jotta en myöhästy tapaamisestani Turussa. Käyn edelleen juttelemassa ammattilaiselle ja se on hyvin tärkeä henkireikä, vaikka matkoihin turhautuukin järkyttävästi aikaa.