Ankan elämä muuttui 12.4.2018

Monessa isossa elämänvaiheessa näyttää tulevan tarvetta kirjoittamiselle. Niin nytkin. Mun elämäni muuttui 11.4 - 12.4.2018 yöllä, kun sain nukkuessa ensimmäisen epileptisen tajuttomuuskohtauksen. Kultsi heräsi joskus yhden jälkeen yöllä siihen, että purin hampaita niin kovin yhteen että kolisi. Tämän jälkeen en reagoinut herättämiseen, vaikka hän otti multa korvatulpat pois. Hän käänsi minut kylkiasentoon ja kokeili hengitystä ja soitti 112:een. Oli siinä tehnyt ohjeiden mukaan ja yritellyt herättää mua niin, että tyttökin heräsi ja tuli hätääntyneenä katsomaan. Hän on 12-vuotias, ihana ja herkkä lapsi. Ambulanssi saapui nopeasti. Omat muistikuvat olivat sekavat. Muistan heränneeni tokkuraisesta unesta siihen että makuuhuoneessa on kaksi vierasta ihmistä, jotka eivät antaneet mun nukkua, ambulanssikuskit, mies ja nainen. Tajusin heidän, kultsin ja tytön vakavista ilmeistä, että nyt oli jotain tapahtunut. Tärisin kauttaaltani, mulla on sellainen taipumus aina, jos jotain tapahtuu. Synnytyksessä, vatsahuuhtelussa ja kuumeessakin tärisen aina, niin nytkin. Muistan naisensihoitajan puhuttelevan mua nimeltä ja pyytävän mua yrittämään siirtymistä istumapaareille. Sain sanottua saman kuin synnytyksessä. "Mua pelottaa". Ja sitten lähdettiin. 

Ambulanssi ajoi hiljaisessa Varsinais-Suomen yössä tasaista tahtia. Sain tipan ja elintoimintoni rekisteröitiin. TYKSin päivystyksessä oli hiljaista. Olin tarkkailussa ja pian pääsin tietokonetomografiaan. Oksentelu ja tärinä lakkasivat jossain vaiheessa ja parin tunnin päästä päivystävä neurologi tuli kertomaan mulle ikävät uutiset. Otsalohkossa oikealla puolella oli jotain, harventuma tai tihentymä ja mut siirrettäisiin neurologian osastolle odottelemaan magneettikuvaa seuraavalle päivälle. Mulle aloitettiin epilepsialääkkeet ja kortisoni aivojen turvotusta vähentämään. Sain ruokaa ja pääsin keskiviikkona aamupäivällä magneettikuvaan. Iltapäivällä neurologitiimi tuli keskustelemaan kanssani tuloksesta. Näin kuvan muutoksesta ja minulle kerrottiin sen olevan joko oligodendrogliooma tai oligoastrosytooma tai näiden sekoitus. 5,5 cm kokoinen kasvain, pahanlaatuisuusluokitukseltaan epäillään olevan Gradus 3 mikä tarkoittaa syöpää sillä toiseksi pahimmalla tavalla. Gradusta eivät heti ensimmäisenä minulle kertoneet, mutta luin sen itse kuvan alta.

Jäin vielä osastolle seuraavaksi päiväksi, jolloin oli neurokirurgien ilmeisesti viikottainen palaveriaika, jonka jälkeen yksi nuorehko, vakava ja ystävällinen naislääkäri tuli kanssani juttelemaan ja sain esittää kysymyksiä. Olin tietysti aika valmistautumaton, vaikka olinkin juuri aikaisemmin ehtinyt lukea perustietolapun, mutta mulla ei ollut tukihenkilöä tai muita kuulevia korvia mukana, joten kyselin aika samoja kysymyksiä kuin neurologeiltakin. Sain tietää, että mahdollisimman suuri osapoisto tehdään mahdollisimman pian (16.4. maanantaina tuli soitto, että leikkaus on 27.4 perjantaina) ja sen jälkeen ihan leikkauksen aikanakin jääleikkeestä saadaan parempi varmuus kasvaintyypistä. Lisäksi kudokselle tehdään ilmeisesti ihan perinteiset parafiinivalut ja immunohistokemialliset värjäykset - sellaiset aika samanlaiset, mitä olen itse ollut mukana tekemässä opiskellessani jatko-opiskelijana Turun Yliopiston biolääketieteen laitoksella 2000-luvun alkupuolella. Toki silloin kyseessä eivät olleet syöpädiagnoosit vaan miehen lisääntymisterveystutkimus poistogeenisillä hiirillä. Mutta sen verran olen immunohistokemiaa tehnyt, että tiedän, että siinä kestää ja analysointi on käsityötä. Värjäyksissä haetaan myös suotuisia geenialleeleita, jotta voidaan tehdä järkeviä ratkaisuja siitä, tuleeko leikkauksen jälkeen kyseeseen sädehoito ja sytostaatit vai vaan jompikumpi. Tietyt alleelit ovat herkempiä tietyille hoidoille ja tulosten perusteella voidaan ennustaa paremmin onko kasvaimeni nopeasti uudestaan kasvavaa tyyppiä vai rauhallisempaa ja paremmin hoitoihin reagoivaa mallia. Lääketieteellisesti tähän sairauteen ei ole parantavaa hoitoa. Tämä on toistaiseksi parantumaton sairaus, jonka etenemistä voidaan hidastaa ja uusia hoitokeinoja ja vaihtoehtoja tulee nopeaan tahtiin, erityisesti pahanlaatuisimpiin kasvaimiin. Itselleni tilanteen vakavuuden konkretisoi se, kun kysyin lääkäriltä suoraan, onko tilanteeni vakava. Hän vastasi (vakavasti), että on. Tämän jälkeen kysyin häneltä: "Onko tilanteeni erittäin vakava". Tähänkin hän vastasi myöntävästi. Tämä nosti kyyneleet silmiini.

Ekan tekstin lopuksi:

Tämä kirjoittamiseni ei ole sen tyyppistä toimintaa, etteikö siinä olisi mukana aika paljonkin itsekritiikkiä. Toisaalta jotenkin tuntuu, että tämä kasvain päässäni ja tietenkin tämän kriisin vasta alkamassa oleva shokkivaihe on muuttanut ajattelukykyäni niin, että tuntuu, että pää jarruttelee vähemmän sanomisiani kuin tavallista. On aika estoton olo päässä. Sori vaan kaverit ;-) No hei, te jotka tunnette minut IRL, olette ehkä jo tottuneet siihen. Olen miettinyt, mikä olisi viisain tapa käsitellä asiaa. Mulla on erinomaista apua tarjolla niin käytännön elämässä kuin henkisellä puolella, vaikka toki asumme täällä maalla ja omat vanhemmat ja appivanhemmat satojen kilometrien päässä. Olen kristitty, uskovainen ihminen, ja näen tässä selkeän Jumalan johdatuksen ja varjeluksen taustalla. En halua kuitenkaan tehdä tästä sellaista blogia, että kovin moni jättää lukematta tätä uskoallergian takia. En silti loukkaannu, jos en saa omille näkemyksilleni tukea eikä minua tarvitse varoa. Mutta en aio salata sitä, mikä minulle on päivänselvää. Tiedän pelastajani, hän on Herra Jeesus Kristus ja kävi tässä sitten miten tahansa, millä aikajaksolla tahansa, olen vakuuttunut siitä, että sieluni on hyvässä tallessa, hän vie minut sitten kotiin, kun on sen aika. Siitä minulla ei ole epäilystäkään. Koen jopa rauhaa siitä. Ja sillä, mitä koen ei ole itse asiassa edes merkitystä sen kannalta, mikä on totta. Uskosta, varmuudesta tai epävarmuudesta ja epäilystä huolimatta olen Jumalan oma. Olen vuosia pitänyt melko matalaa julkista hengellistä profiilia erilaisten syiden takia, vaikka samaten olenkin kokenut Jumalan läsnäoloa, huolenpitoa ja vaikutusta ja suhteeni häneen on uudistunut. Koen olevani hengellisesti vahvalla pohjalla. Mulla ei ole mitään hätää. Tiedän myös, että ennustetta loppuelämälleni on mahdotonta antaa. Kaikki on vielä niin epävarmaa eikä pidä hötkyillä. Mulla voi olla vielä vuosia, jopa toistakymmentä vuotta jäljellä. Ei kukaan meistä voi deadlinea tietää kuitenkaan.

Tervetuloa siis vielä kerran seuraamaan tätä blogia, yritän opetella taas tämän bloggerin käyttöä. Blogin nimelle ei ole kummempaa syytä kuin se tunne, mikä minulla nyt on. Lääkkeet ja tilanne aiheuttavat aika voimakasta sumuisuutta ja huimausta, kuin olisi humalassa. Kun kerroin uutisesta facebookissa ja muilla tavalla ystävilleni, kavereilleni, sukulaisilleni ja työkavereilleni sain heti tämän ensimmäisen viikon aikana aivan käsittämättömän määrän ihania yhteydenottoja niin puhelimitse soittaen, whatsappissa kuin messengerissä ja monet ovat tulleet käymään ja tarjonneet kuljetusapua ja seuraa. Kiireisen elämän keskellä huomaan, että monet olette varanneet mulle aikaa ajatuksissa ja käytännössä. Olen aivan häkeltynyt ja uskomattoman kiitollinen. Tämä tilanteeni näyttää koskettavan monia. Lisäksi olen saanut kristityiltä ihmisiltä paljon viestejä siitä, että he rukoilevat puolestani. Kiitos jokaisesta teistä! Nyt väsymys alkaa painaa. Ehkä menen takaisin nukkumaan kun päiväkin näyttää valjenneen. Palataan linjoille!