Odotusaika

Kuva  https://pixabay.com/fi/stelvio-ikeen-s%C3%BCdrampe-kiemurteleva-1301406/, kuvaaja: hpgruesen CC0 

Mitä kaikkea odottaa?

Muistan odottaneeni esimerkiksi täysi-ikäistymistä, kotoa muuttamista, ajokortin, valkolakin, opiskelupaikan, poikaystävän, aviomiehen, opiskelujen valmistumisen, vakituisen työpaikan ja oman kodin saamista sekä raskauden alkamista ja lapsen syntymistä enemmän tai vähemmän kuumeisesti. Riippumatta siitä, miten kauan kunkin asian toteutuminen haaveesta todellisuudeksi on kestänyt tai onko asia mennyt jotenkin sulavasti vai onko siinä ollut haasteita, olen joka tapauksessa ollut aina kärsimätön ja kontrollifriikkinä luonteena tehnyt kaiken voitavani, esimerkiksi etsinyt tietoa tai yrittänyt raivata toivottuun lopputulokseen mahdollisimman suoraviivaisesti johtavia polkuja jo kuukausia tai vuosia etukäteen. Miksi? Jottei kukaan (ainakaan minä itse) pääse sanomaan, että olisin jotenkin asian hutiloinut tai huonosti valmistautunut ja että on ihan OMA VIKANI, että haaveen toteutumisessa kestää tai että reitti siihen onkin jotenkin mutkainen eikä viivasuora. Silti jokseenkin kaikissa merkittävissä asioissa olen jälkikäteen joutunut toteamaan, että hyvin vähän olen vaivannäöstäni huolimatta itse voinut asioiden toteutumiseen vaikuttaa. Ne ovat olleet ihan "korkeammas käres". 

Tälläiselle ihmiselle omien aivosyöpätulosten odottelu ja puhelimen paniikinomainen kyttääminen parin ylimääräisen viikon verran on ollut aika ärsyttävää. Tuloksetkin ovat "korkeammas käres" mutta ne ratkaisevat vaan niin paljon. Ensinnäkin koko elämäni pituuden, laadun ja suunnan ja toisekseen kaikki lähitulevaisuuden suunnitelmat, jotka taas vaikuttavat miljoonaan asiaan. 

Mikä siellä oikein kestää taas?

Kun itse soitin tänään skarppina klo 8.00 neurokirurgian poliklinikalle ja ystävällinen hoitaja (kolmas henkilö, jonka kanssa puhuin puhelimessa, kun annettiin väärää numeroa ja muuta vastaavaa) oikein antaumuksella perehtyi asiaani, selvisi siis, että patologian laitoksella (ja muualla) tehtävät molekyyligeneettiset analyysit kasvaimestani ovat vielä kesken! Kirurgi ei ole soittanut, koska mitään uutisia ei ole. Tilannettani ei ole käsitelty lääkärimiitissä, koska kaikki olennaiset faktat puuttuvat. Pakko kyllä myöntää että näin "ennakoivana" ja "skeptisenä" luonteena ajattelinkin jo osastolla vappuaattona, että "näinköhän muka 15.5 mitään selviää, siihenhän on hirveän lyhyt aika. . Päätinkin mieltä suojellakseni turvautua tuttuun pettymystensietokeinoon eli pyöristää mielessäni saman tien ajankohdan pari viikkoa myöhäisemmäksi rauhoittaakseni mieltäni, ettei tarvitse sitten yhtään hermot riekaleina odotella tuloksia ennen kuin ne oikeasti tulevat. Psyykkaus epäonnistui katkerasti. Odottelin silti. Mieli ei suostunut huijattavaksi. Muutaman päivän jaksoin yrittää ja sitten repsahti. 

Hermot menivät totaalisesti eilen illalla kun osittain virheellisesti tulkitsin TYKSin hiljaisuuden kirurgien ylimielisyydeksi, vaikka totuus todennäköisesti on se, että patologeilla on liikaa töitä laitoksen muuttorumban takia ja osa tuloksista tilataan muualta. Edelleen olen toki samaa mieltä siitä, että sairaalan olisi moraalisesti oikein tiedottaa potilasta myös silloin, jos mitään ei tapahdu. Siis jos tulokset viipyvät ja potilas ja omaiset odottavat soittoa milloin hyvänsä, mutta sitä ei ole lähipäivinä tai -viikkoina tulossa.

Jane Austen -look bussimatkalla Turkuun.

Persoonallisuuden muutos bimboksi

Olen opiskellut tässä ODOTTAESSANI kohta kaiken tietämisen arvoisen aivokasvaimista ja niiden tyypityksistä - glioomista ja astrosytoomista, graduksista, eri tyyppisten aivosyöpien hoitolinjoista eri maissa, potilaiden selviytymisprosenteista ja kasvainten molekyyligeneettisistä tyypityksistä ja niiden vaikutuksista hoitolinjan valintaan. Olen myös katsonut muutaman tapauskertomusdokumentin - sellaisia, joiden päähenkilö on kuollut ja sellaisia, jotka ovat vuosien jälkeen edelleen oireettomia ja elävät melko normaalia elämää. Lisäksi olen varmuuden vuoksi suunnitellut koko elämäni - urani ja harrastukseni uusiksi siltä varalta, että jäänkin tälläiseksi aistiyliherkäksi suorapuheiseksi ja ärsyttäväksi blondiksi, joka ei osaa jäädä pois oikealla pysäkillä bussista ja jonka persoonallisuus ja habitus on muuttunut poikatyttömäisestä asiallisen tiukasta opettajasta keski-ikäiseksi mekkoon pukeutuvaksi pönäkäksi bimboksi, joka miettii pukeutuessaan, sopivatko nämä kengät ja tämä olkihattu tähän 1800-luvun tyyliseen Jane Austenin kirjoista tuttuun valkeaan puuvillahellemekkoon sen sijaan että ottaisi narulta puhtaat vaatteet sen kummempia miettimättä ja vetäisisi ne päälleen ja meikkaisi kiireessä itselleen vähän tasaisemman naamanvärin (niin kuin 20 vuotta tähän asti) sen sijaan että tilailee Cocopandalta itselleen jotain meikkauspaletteja, kuvitellen että niillä voi saada jotenkin paremman ulkomuodon. Ei kai sellainen bimbo voi kovin uskottavasti toimia vakavasti otettavana tiukkana ja vaativana opettajana. (kyllä voi, olen tavannut vastaavia tapauksia, mikä oli todella hämmentävää). Joka tapauksessa, nauraisin kippurassa nykyiselle itselleni, jos pääsisin vielä joskus hetkeksi vanhan pääni sisään. Mutta en taida päästä. Tämän bimbopään kanssa on nyt vain elettävä. Ehkä muutos on vain kestettävä. Tai sitten pää palautuu ennalleen jossain vaiheessa. 

Muista ottaa rennosti!

Kaikki tuttavat muistuttelevat, että "kuulepas, ei ole mikään kiire suunnitella ja kouhottaa kaikkia muutoksia ensimmäisen kuukauden aikana leikkauksesta" ja "lepäile nyt vaan, olet sen ansainnut" ja "ei kannata suorittaa, ota vain rennosti". Ongelma on se, että pääni ei anna ottaa rennosti. Haluan kaiken ja haluan sen heti! Haluan nauttia elämästä ja "terveydestä" niin kauan kuin olen vielä jotain muuta kuin haiseva raato ja vihannes. Otan sitten haudassa rennosti! Haluan tehdä ja kokea asioita ja touhottaa, jotta ei tarvitse ajatella, miten voisin oikeasti selvitä tästä. Haluan että ympärilläni on siistiä ja kaunista ja viihtyisää, jotta voin kuvitella että ympäristön kauneus ja siisteys vähentää omaa sisäisen maailman ahdistustani, jota en uskalla päästää pintaan. Ja haluaisin sairastaa kauniisti ja tyylikkäästi - en haisevana, rumana ja pelottavana ihmisrauniona. Ja haluan olla vielä hyödyksi jollekin, tehdä jotain, jättää jonkun jäljen historiaan ja jotain muistettavaa lapselleni.

Teknisiä ongelmia ja kämmäilyä

Tässäpä tämänkertaista vuodatusta. Mitä tulee teknisiin juttuihin ja Facebookin Ankka Sumussa -käyttäjän sivustoon Sumupilvessä, sain terävältä lukijaltani vinkin muutamasta bugista facebookin fanisivuillani, ne näkyvät todennäköisesti vain niille, joiden kaveri olen sekä oikealla siviilitililläni että Ankka Sumussa -käyttäjänä. Olen niistä tietoinen. Sellaisen hoksasin itsekin, että vaikka Ankka Sumussa -facekäyttäjän sivuille tehtävät päivitykset (kuten vaikka eiliset valitukset kylmistä kirurgeista) ovat julkisia (sivulla Sumupilvessä), ne eivät silti automaattisesti näy niiden henkilöiden uutisvirrassa (facebookissa) jotka EIVÄT ole pyytäneet Ankka Sumussa -käyttäjää kaverikseen. Facebook karsii pienten käyttäjämäärien sivuille tehtävien julkistenkin päivitysten näkymistä ihmisille. Jos siis haluat varmistaa, että uudet blogipostaukset ja kaikki faceen tehtävät pienemmät päivitykset näkyvät facebookin uutisvirrassasi, pyydä käyttäjää Ankka Sumussa kaveriksesi facessa, niin ei tarvitse hypätä blogissa katsomassa, onko siellä jotain uutta luettavaa. Pelkkä sivusta tykkääminen tai seuraaminen ei tuota samaa tulosta. Toki ongelma on helppo ratkaista niin, että ei seuraa ollenkaan blogia eikä facebookia vaan tekee jotain hauskempaa.