Asento ja lepo

Levon ja työn yhdistäminen on mielenkiintoinen asia. Siitä asti, kun olen ollut työelämässä (ensin kesätöissä piirilevyjä kokoamassa ja siitä sitten siirryttyäni HK:n makkaranruiskuttamon kautta "alan hommiin" eli biologian tutkimustöihin ja valmistuttuani lukion aineenopettajaksi), olen yrittänyt olla tunnollinen työntekijä ja hoitaa hommani niin hyvin kuin osaan. Opettajaurani ensimmäisinä vuosina huomasin, että mikään aika ei riitä tuntien valmistelemiseen niin, että olisin itse ollut niihin tyytyväinen. Piti olla opetusharjoittelumaiset "motivoinnit" ja pari-kolme eri toimintamodulia oppitunnissa. Toki näihin aikoihin opiskelin työn ohella monimuotona terveystiedon aineenopettajan pätevyyttä ja hoidin lasta. Päädyin tekemään töitä lauantaisin. Mies hoiti lapsen silloin, jos ei ollut työvuorossa. Itse joko valmistelin tunteja tai kirjoitin terveystiedon loputtomia esseitä tai luin tentteihin. Viran saatuani ja ensimmäisistä survival-opettajavuosista selvittyäni otin tavaksi, että en tee töitä arki-iltaisin (ellei ole täysin akuutti asia) vaan valmistelen seuraavan viikon tunnit lauantaisin noin klo 8-16. Alussa se ei toki millään riittänyt, mutta yritin sitkeästi olla todella tehokas ja laitoin sen riittämään. Ainakin suunnilleen. Monien tuntien ratkaisuja häpesin, mutta joskus olin jopa ylpeä jostain keksimästäni opetusinnovaatiosta.  Kokeiden korjaus oli sitten toinen lukunsa, se oli tehtävä silloin kun sitä tuli. Huomaamatta olen tehnyt aika monta vuotta täyttä 6-päiväistä työviikkoa, koska työmatkoihin kului 7 vuoden ajan myös 2 tuntia päivässä opetustuntien lisäksi. Mitään erityistä ihannetta minulla ei tähän ollut, toki yrittäjäperheessä on tehty aina kovasti töitä. Mutta lapseni lapsuus siinä ainakin kului. Jokainen lauantai oli työpäivä.

Tänään kävin taas pitkästä aikaa kotiseurakuntani jumalanpalveluksessa ja saarnan aiheena oli kymmenen käskyn "Muista pyhittää lepopäivä". Antti-pastori käsitteli aihetta aika vapaasti siitä näkökulmasta, että käskyjä ei ole tarkoitettu kirjaimellisesti pipo kireällä suoritettaviksi vaan sellaisiksi elämänohjeiksi, jotka suojelevat elämää. Ja että niiden motiivi ei ole syyllistävä vaan Isän huolenpito ja ihmisen itsensäkin hyvinvointi. Kyllä se vähän kolahti. Paristakin syystä. Ensiksikin siksi, että olen toistuvasti vuosien ajan polttanut "kynttilää molemmista päistä" eli ylittänyt omat voimavarani tekemällä liikaa töitä. Toiseksi siitä syystä, ettei se pyhittämispuolikaan ei niin kovin hääppöistä ole ollut. Jos siis varaan 6 päivää työlle, viikosta jää vain yksi päivä perheelle ja Jumalalle. Ja mitä minusta on jäljellä  kuuden päivän raatamisen jälkeen? Raato. Väsynyt, kiukkuinen ja omaa aikaa kaipaava itsekäs olento. Jämät.

Facekaverini jakoi tälläisen linkin, jossa sanotaan osuvasti: "There’s no way you can ever fit God in your life. God is way too big for that. God can never fit into your life. If we want to experience God, we need to fit into him" 
Eli vapaasti käännettynä, ei ole olemassa tapaa, jolla voisit saada mahdutettua Jumalan elämääsi. Jumala on siihen aivan liian suuri. Hän ei mahdu siihen koskaan. Eli jos Jumalan haluaa elämäänsä, sen täytyy mennä toisinpäin. Elämän täytyy tehdä tilaa Jumalalle. Itse olen kokenut kaikkein mahtavimmat hetket hänen seurassaan silloin, kun on ollut riittävän vaikeaa, jolloin ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lähestyä häntä. Se on hienoa, mutta tietyllä tavalla vähän sääli. Luulisin, että apuja ja myötätuntoa yläkerrasta olisi tarjolla ihan tavalliseen elämäänkin, aina ei tarvitse olla megahirveää elämäntilannetta.

Kun sairastuin äkillisesti, koko elämä pysähtyi hetkeksi. Vain tärkeimmät asiat jäivät. Siitä on nyt yli kaksi kuukautta. Näin pienessä ajassa olen jo huomannut, että ensimmäinen shokkipaniikki on haihtunut ja elämää tulee täytettyä kaikenlaisella ajanvietteellä. Osa niistä on helppoja ja kivoja ja sellaisia, joista nautin (kuten vaikka Blue Bloodsin katselu tai ystävien tapaaminen) ja osa sellaisia, joita kuuluu tehdä (siivous, pyykkäys, tiskit jne.). Sitten on niitä asioita, joita oikeasti haluan tehdä ja joista tulee aina voimaantunut olo, mutta jotka ovat hetkellisesti vähän epämukavampia kuin vaikkapa suosikkisarjan katsominen (esim. läheisten huomioiminen tai kontaktin otto Jumalaan päin silloin kun laiskottaa ja haluaa vain maata sohvalla ja odottaa palvelua). Olen ollut äärettömän yllättynyt, miten paljon tekemistä riittää, vaikka ei käy töissä. Toki tekemisen tahti on tavallista hitaampi ja tiettyjä asioita ei edes tulisi tehtyä, ellei olisi aikaa. Esimerkiksi kuvien ja videoiden järjestely ja varmuuskopiointi on ollut retuperällä, niin kuin aika monella muullakin ruuhkavuosia elävällä.

Lastenleirin viimeisen päivän kiisseli. Tästä en voi ottaa
kunniaa, sillä puhuin sen valmistamisen ajan puhelimessa.

Olin pienellä lastenleirillä keittiöllä auttelemassa viime viikolla. Muutamalla aiemmalla eri leirillä olen hoitanut koko allergiapuolen tehden ruokaa "ei mistään aineista" erilaisille allergikoille. Nyt auttelin siellä täällä ja huilailin monta kertaa päivässä ihan pitkälläni. Ja rentoilin, juttelin ja nauroin ja vietin aikaa hyvän ystäväni J:n kanssa. Siellä tulikin aika hyvä somepaasto. Jopa niin hyvä, että melkein missasin koko viikon odottamani lääkärin puhelun. Onkologi siis soitteli minulle sovitusti ja kerroin hänelle päätöksestäni luottaa lääkäreihin aivosyöpäni hoidossa ja olla toistaiseksi pari kuukautta vain seurannassa, eli en lähde pyytämään sytostaatteja ja sädehoitoa, koska ei oikeastaan ole mitään hoidettavaa. Säästellään tulevaisuuteen. Hän kyseli minulta siinä samalla tämänhetkistä oireiluani ja aikansa kuunneltuaan sanoi hyvin pontevasti, että en ole työkuntoinen vielä syksyllä koulujen alkaessakaan, koska keskittymiskyky ja jaksaminen palautuvat aika hitaasti aivoleikkauksen ja infarktin jälkeen. Hän määräsi minulle loppuvuoden sairauslomaa ja syys-lokakuussa tehdään neuropsykologiset testit, joiden perusteella työkykyni arvioidaan. Olin hiukan puulla päähän lyöty. Jos on aina tottunut tekemään vähän enemmän kuin odotetaan ja menemään töihin myös hiukan sairaana, on vaikea kuunnella asiantuntijan arviota siitä, että en pystyisikään tekemään työtäni. Toki ajatus myös helpotti. Olin tietysti ehtinyt olla huolissani, miten käy, jos painelen töihin tällä päällä ja osoittautuukin, ettei siitä tule mitään tai jaksan tsempata oppitunnit, mutta olen työpäivän jälkeen vain tutiseva kasa, joka pitää kaapia lattialta. Ja siinä kärsivät sitten kaikki osapuolet. Eli ehkä tämä on ihan hyvä ratkaisu. (Todennäköisesti alan hyppiä täällä kotona seinille loppuvuodesta tai terrorisoin oman oppiaineen faceryhmää loputtomilla opetusalan linkeilläni, kun en ole töissä kuluttamassa energiaa).

Kiitos muuten edelleen kannustavista yhteydenotoista, viesteistä ja puheluista! Melkein harmittaa, että en voi niitä julkaista täällä kaikkien nähden, mutta ne merkitsevät minulle paljon. Edelleen kuulen joka viikko uusista ihmisistä, jotka ovat jollain tavalla mukana tukijoukoissa. Juhannuksena on meidän perheellä tiedossa pieni ulkomaanmatka, toivotaan että kaikki siellä menee hyvin. Olen saanut myös palautetta siitä, että vaikutan näin 2 kuukauden jälkeen jo "yllättävän tervejärkiseltä" tai "melkein normaalilta", mikä on mukavaa kuultavaa. Ja joku mainitsi siitäkin, että "tekstini vaikuttavat siltä että pää toimii normaalisti". Kiva kuulla, olen iloinen, että jotain edistystä on tapahtunut. Mutta kuten vertaistukihenkilöni rouva M sanoi, "aivovamma ei aina näy ulospäin". Ette ehkä halua nähdä minua silloin, kun olen erilaisista ärsykkeistä, aivotyöstä ja väsymyksestä erittäin kuormittunut ja vedän vain peiton päälleni suojatakseni itseäni ärsykkeiltä. Tänään olin ekan kerran kaupassa yksin hoitamassa ruokaostoksia ilman suunnitelmaa ja tuntui kyllä yllättävän hankalalta. Haahuilin hyllyjen välissä ja ihmettelin purkkeja ja purnukoita kuin lapsi. Onneksi mies tuli apuun, niin ei hommassa mennyt ihan koko päivää.