Todellisuus iski

Olis kiva tehdä tästä tekstistä visuaalinen, kiinnostava ja kannustava. Mutta en jaksa. Räpytän tätä kännykkäsovelluksella, joka ei tue kuvia tai muuta kivaa. Päällimmäinen fiilis on väsymys ja kiukku. Siviilielämän puolella olen henkilökohtaisessa Facebookissani jo kavereille kertonut uusia kuulumisia ja vähän raottanut tuntojani ja edelleen saanut hirveästi ihania ja kannustavia yhteydenottoja. Kiitos niistä jokaisesta!

Syöpälääkärini soitti eilen ja kertoi kokouksessa päätetyn ihan hyvässä hengessä, että mulle tullee leikkaus tämän vuoden puolella eli tämän 1,5 kk sisällä. Sitten tammikuussa alkanevat sädehoidot (6 viikkoa?) ja sitten sytostaatit (pillereinä 6 kk). Hyvä uutinen on se, että glioomaleikkauksiin ei ole pitkiä jonoja ja se, että kasvain on ilmeisesti (ihme kyllä, oikeasti!) sellaisessa paikassa taas, ettei ehkä mitään hirvittävän paljon isompia leikkausriskejä ole. Uusi kirurgi kertoo tarkemmin. 

Tämän syöpäprosessin eri vaiheissa mulla on ollut positiivinen ja toiveikas olo (hoidetaan tää nyt reippaasti alta pois, että voin jatkaa normaalia tervettä elämää niin kauan kuin kasvain taas tulee). 

Nyt ei ole. Syöpälääkärikin kannusti vähän himmailemaan tuon ajatuksen kanssa.

Kriisi taisi iskeä päälle nyt. Viestittelin erään paljon vakavammassa tilanteessa elävän kristityn perheenäidin kanssa ja hän kertoi omasta prosessistaan, jossa kävi läpi tuskallisen ahdistavat tunteet, uskonkriisin ja epätoivon, mutta nyt kun hänellä on viimeisiä lääketieteellisiä hoitoja meneillään ja elää jatkuvan epävarmuuden keskellä siitä, kuinka pian kuolee, hänellä on elämänsä onnellisin jakso. Hän on saanut voimaa keskittyä jokaiseen päivään, sen hyviin asioihin ja ottaa elämän sellaisena kuin se tulee. Tämä kuulostaa hienolta, uskon sen hänen kohdallaan menneen oikein juuri näin, koska aikaa on rajallisesti.

Mulla on tähän todella matkaa. Haluaisin pitää kynsin hampain kiinni niistä asioista, jotka omasta mielestäni kuuluvat mulle. Mun kuuluu saada tehdä merkityksellistä työtä, kasvattaa lapsi aikuiseksi, nähdä omat lapsenlapset, ajaa autoa ja huolehtia omasta elämästäni ja olla täysi äiti ja puoliso eikä olla toisten armoilla ja autettavana. Mä olen niin s******* kateellinen kaikille niille, jotka harmittelevat kiveniskemää autojensa tuulilasissa tai kertovat kuinka stressaavaa työnteko tai kauppakassien raahaaminen tai pikkuvaivojen poteminen on. Sori vaan, näin se on. Järki sanoo ja muistan hyvin, että itseänikin ärsytti nuhat ja oksennustaudit tai auton skrapaaminen, kauppakassien kanto ja Prismakäynnit ruuhkassa. Ja tulevat taatusti ärsyttämään vieläkin, jos saan mahdollisuuden tehdä niin raivostuttavia asioita. 

Toisaalta taas olen ruvennut pohtimaan niitä klassisia miksi-kysymyksiä. Miksi tämä tapahtuu juuri minulle, miksi juuri nyt, kenen vika tämä on ja miksi Raamatun mukaan hyvä Jumala sallii kaikenlaista kärsimystä, kun hän voisi oman käsitykseni mukaan sormia napsauttamalla poistaa kaiken kärsimyksen maailmasta. Jos on tarkoitus että kuolen näin "nuorena", niin eikö sen homman olisi voinut hoitaa kerralla ja nopeasti, esimerkiksi kunnon verenvuodolla ekassa leikkauksessa tai pitkää työmatkaa ajaessani vastaantulevan rekan liukastellessa. Läheisille se olisi kamalaa, mutta itse en tietäisi siitä mitään.

Sitten usko Jumalan hyvyyteen on koetteilla. En koe ongelmaksi uskoa kristinuskon perussanomaan eli siihen, että Jeesus on ristillä kuolemalla sovittanut minunkin syntini ja kärsinyt mulle kuuluvan rangaistuksen. Otan tämän tyhmän kiitollisena vastaan, vaikka en tajuakaan, mitä järkeä tälläisen systeemin rakentamisessa oli. Kai Jumala olisi voinut jättää sen typerän vapaan tahdon rakentamatta ja luoda itselleen liudan itseään rakastavia robotteja. Uskon pelastavaan Jumalan poikaan ja riipun hänessä kiinni. Uskon sen riittävän.

Hyvyys on se ongelma. Yhtenä ahdistuneena iltana yritin ratkaista kärsimyksen teologista ongelmaa (yllätys, ei onnistunut) ja törmäsin mm. näille sivuille, http://www.reijotelaranta.fi/reijon_blogi/miksi_hyva_ja_kaikkivaltias_jumala_sallii_karsimyksen/

joissa kuitenkin todetaan, että kärsimyksen jää ratkaisematta. Tietysti.

Tunnemyrsky kiukusta, vihasta, epäreiluuden tunteesta, pettymyksestä, surusta, hetkellisestä helpotuksesta, ahdistuksesta ja epäluulosta kiertää kehää. Se on tosi väsyttävää. Pääsin jo edellisen leikkauksen jälkeen jättämistä uniavuista eroon, mutta nyt kun mieskin sattuu olemaan vielä etukäteen tilanteesta tietämättä sovitulla ulkomaanreissulla, olen kiltisti nukkunut lääkkeiden voimin. Silti väsymys ei hellitä. Ja edelleen elämässä on samoja läheisten kärsimyksiä, jotka eivät ole poistuneet. Eilisen lääkärin väliaikatiedon jälkeen sitä ennen ollut epätoivo ja voimakas ahdistus ei ole vielä palannut. Skeptisesti odottelen, että koska taas kurkusta alkaa kuristaa niin kovaa, että lasken minuutteja siihen, että tunne menee ohi. 

Teoriassa tiedän, että tunteet menevät ohi ja korvautuvat uusilla. Toki. Nyt alakulo ja pelot taitavat olla seuraavana vuorossa. En jaksa enkä halua ruveta tässä pelkoja listaamaan, mutta ehkä se kiteytyy siihen, että en halua muuttua vammautuneeksi, itsestään täysin huolehtimaan kykenemättömäksi katkeraksi haamuksi, joka hautaa itsensä henkisesti jo ennen kuin kuolema korjaa.

Onneksi on keskusteluapua, mutta sinne meneminenkin väsyttää, kun tiedän että senkin session jälkeen pitää selvitä ajoissa bussiin ja hoitaa lapsen arkihuolehtiminen: syömään, nukkumaan ja komentaminen kouluun.

Tämän kirjoitussession aikana väsyttää  entistä enemmän ja tuli myös nälkä. Vartin päästä pitäisi jaksaa selostaa tilanne myös työterveyslääkörille puhelinpalaverissa. Joten nyt syömään.