perjantai 8. marraskuuta 2019

Teimme lääkärin kanssa väärän valinnan

Eilen sain ensimmäisen kontrollikuvauksen (3kk leikkauksesta) tuloksen onkologian polilla. Se oli huono ja odottamaton. Kannassa ei ole mulle vielä näkyvissä radiologin lausuntoa ja siinä vaiheessa, kun tajusin, että ajokorttia ei ole tulossa ja hoitoja on taas suunnitteilla, oma keskittyminen herpaantui niin, että en muista kovin tarkasti, mitä lääkäri sanoi. Mutta joka tapauksessa se kohta, josta viimeksi leikattiin näytti oikein siistiltä, mutta siitä jonkun sentin päässä saman ison leikkausontelon reunalla on uusi muutos, jonka koko on jotain 2mm x 2mm x 9mm. Hyvin pieni siis. Mutta vaatii reagointia ja estää ajokortin saamisen toistaiseksi.

(Tähän väliin voit taas itse valita mieleisesi voimasanat, en kehtaa niitä tähän kirjoittaa.)

Kun mietimme tehtyjä ratkaisuja, lääkäri sanoi, että on nyt jälkiviisaana sitä mieltä, että olisi kuitenkin kannattanut silloin kesäkuussa 2018 ekan leikkauksen jälkeen laittaa minulle sekä sädehoito että sytostaatit. Tähänhän olin silloin aikanaan varautunut ja olin todella järkyttynyt, kun tämä sama lääkäri oli silloin sitä mieltä, että olin niin rajalla kaikissa kriteereissä, että ei kannata hoitoja kuluttaa. Nyt hän avoimesti myönsi, että se näyttää nyt olleen virheratkaisu, koska irrallisia syöpäsoluja ei saada kirurgisesti pois vaan ne pitää tuhota sädehoidolla. Sellaisesta solusta tai solurykelmästä tämä uusi kasvaimenalku on luultavasti saanut alkunsa. Siitä, mikä klimppi se elokuussa leikattu parin millin pallero oli, ei ole edelleenkään varmuutta. Voi olla, että oli vain ekasta leikkauksesta jäänyttä jäännöskasvainta tai voi olla että siinä on mukana myös uutta kasvua. Patologikaan ei pysty siihen ottamaan kantaa.

Ensi tiistaina neuro-onkologinen tiimi kokoontuu ja he keskustelevat siitä, mitä hoitoja nyt tarjotaan. Leikkaus on varmasti taas ensisijainen vaihtoehto, jos vaan kasvain on sellaisessa paikassa, että riskit eivät ole kohtuuttoman suuret. Sen arvioimiseen onkologin asiantuntemus ei riittänyt. Sitten tietysti yritetään viimeinkin putsata pää niistä irrallisista syöpäsoluista, joita siellä on ja tähän tarkoitukseen tulisi sädehoito noin 6 viikon ajan ja sytostaatit puolen vuoden ajan. Sitten taas jossain vaiheessa kontrollikuvataan ja panikoidaan lisää ja uskotaan, että ajolupa tulee vielä joskus.

Tunnelmat liikkuvat raivon, kiukun, pettymyksen, surun ja epäuskon välillä. Turhauttavinta on se, että pää miettii jatkuvasti, mitä olisin voinut itse tehdä toisin. Lääkäri vielä jotenkin kommentoi kummallisesti, että "kannattaa hiukan pessimistisesti varautua siihen, että ihan normaaliin elämään ei ole välttämättä paluuta". En tiedä, mitä hän tällä tarkoitti, luuli varmaan että kiellän todellisuuden kun ajattelen, että voisin kohtapuoliin sen ajoluvan saada ja palata normaaliin työelämään ja arkeen. Kun ei ole mitään oireita enkä tunne itseäni mitenkään hirveän sairaaksi, tilannetta on vaikea käsittää. Tuo lause jäi vähän vaivaamaan, ihan kuin pitäisi ruveta tässä koivun alle itselleen kuoppaa kaivamaan.

Harmittaa se, että edelleenkään en pysty ottamaan kokonaisvastuuta asioista, jotka ovat lähes kaikille muille nelikymppisille työssäkäyville perheenäideille peruskauraa. Lasten kuskaukset, kaupassakäynnit, normaali työelämä, liikkuminen itsenäisesti oman aikataulun mukaan ovelta ovelle töihin ja omiin menoihin ja luottamus siihen, että seuraavissa juhlissa ja elämänvaiheissa olen siellä reippaana ja terveenä niin kuin kaikki muutkin. Vähän vain harmaampana ja juonteisempana valittamassa siitä, kuinka taas liikenteessä joku vanhus jarrutteli menoa. Tätä kadehdin jokaiselta terveeltä (tai terveeksi itsensä luulevalta) bloginlukijalta. Ja sitten edelleen löytyy paljon ihmisiä, joilla on kokonaisuudessaan huomattavasti synkempi elämäntilanne kuin minulla. Tällä hetkellä tulee kyllä vain yhden käden sormin laskettava määrä näitä henkilöitä mieleen. En pysty menemään vertaistukipalstalle, koska sairaiden ihmisten juttujen kuunteleminen ja kuvien katseleminen ahdistaa. Tässä tämä teksti bussimatkalla kirjoitettuna. Kiitos kaikesta tuesta ja yhteydenotoista, joita olen saanut! Niiden avulla voin kokea pilkahduksen siitä, että ei tämä elämäni ihan turha kuitenkaan ole.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti