Mitä sanoa

Tässä leikkausarpi ennen hakasten poistoa noin viikko sitten.
Nyt sitä ei paljon edes huomaa, kun hakaset on pois.

Blogin kirjoittamisen kanssa on ollut vähän kipuilua (ai hirveä, mikä sana, melkein yhtä hirveä kuin masuasukki, jaksuhali tai #kiitollinensiunattuonnellinen), toissapäivänä nimittäin keskustelin juuri läheisen kanssa siitä, että en ole blogiin kuulumisia leikkauksen jälkeen päivittänyt ja että en halua elää mitään syöpäelämää ja toisaalta minua perfektionistina häiritsee se, että tämän blogin sisältö ei ole koko totuus mistään vaan monet tärkeät ja merkitykselliset asiat omassa elämässäni ovat sellaisia, joita en halua näin julkisessa blogissa jakaa ollenkaan tai raapaista niistä vain pintaa, koska ne eivät ensinnäkään kosketa vain minua vaan muitakin ihmisiä tai ovat liian henkilökohtaisia ja tämä blogi nyt on kuitenkin ensisijaisesti mun terveyskuulumispäiväkirjani, jota olen pitänyt ensiksikin siksi, että muutkin kuin oma lähisuku ja läheisimmät ystävät pysyisivät halutessaan kärryillä siitä, mitä mulle kuuluu ja kun en aina muista joka käännettä heillekään päivittää. Mutta nyt en ole päivittänyt blogiin mitään kuulumisia leikkauksen jälkeen ja monet ovat kyselleet, että mitä kuuluu ja miten homma etenee. Toinen syy, miksi olen tätä blogia pitänyt on se, että jos joku käy läpi vakavaa sairautta omassa elämässään, hän voisi nähdä, millä tavalla asiat ovat edenneet minulla, vaikka tämä onkin vain yksi yksilöllinen tarina eikä edes mitenkään erityisen rohkaiseva. Itse luin läpi sairastuttuani muutaman kirjan ja yhden erinomaisen blogin, jossa läheinen kertoi puolisonsa sairaudesta ja heidän elämästään ja luulen, että siitä oli hyötyä oman sairastumisen käsittelyssä.

Mutta nyt niitä kuulumisia. Leikkaus meni erinomaisesti, uusin myös henkilökohtaisen ennätykseni kotiutumisen nopeudessa. Ekalla kerralla taisi mennä 1 vrk teholla ja 4 vrk osastolla ja viime syksynä toisessa kraniotomiassa 1 vrk teholla ja 3 vrk osastolla, nyt sitten sama homma. Luulen, että päästivät pois aikaisin siksi, että olin niin hankalan omatoiminen ja huonosti nukkuva, eikä mitään komplikaatioita ollut, joten ei ollut perusteita makuuttaa kalliilla osastolla viemässä paikkaa akuuteilta. Kolmen hengen huoneessa yhdellä rouvalla oli kompressori, joka pumppasi ilmaa yölläkin hänen jaloissaan oleviin sukkiin, joten en nukkunut vaan kuuntelin kompuraa, joten ensimmäisenä kunnon osastoyönä siirsin sänkyni keskellä yötä käytävään ja seuraavana iltana pienen taivuttelun jälkeen sain melkein luvan kanssa sängyn sinne siirtää jo yölääkkeiden ottamisen jälkeen, koska huoneiden hälytyspimpahdukset häiritsivät käytävässäkin vähemmän kuin jatkuva ujeltava kompuran ääni. Paloturvallisuuden takia käytävässä ei ilmeisesti rutiinisti saisi potilaita majoittaa, mutta muistan kyllä nukkuneeni ennenkin jossain epämääräisissä paikoissa, jos on ollut tiukkaa. Ekaa leikkausta ennen sain keskellä yötä häädön eristyshuoneesta, kun osastolle tuotiin yöllä eristystarpeinen potilas ja vietin lopun yötä jossain vastaanottotilassa ja muistelen, että sisätautiosastolla nukuin myös yön käytävässä päivähuoneen nurkassa, kun huoneessa oli möykkää. Kirurgini kanssa juttelin leikkauksen jälkeen kolme kertaa, kun hän sattui olemaan juuri ne päivät töissä ja kävi mua ruokatunnilla katsomassa myös kotiutumispäivänä. Hän on muutenkin hyvin hommansa hoitava, perusteellinen nainen, päivää ennen leikkausta hän soitteli minulle ja antoi mahdollisuuden esittää kysymyksiä, koska siinä leikkausaamuna on aina vähän kiire, joten jutteluaikaa on aika vähän. Oli hyvä päästä kysymään jotain sellaisia teknisiä yksityiskohtia, jotka jäivät vaivaamaan marraskuisesta lääkärikäynnistä, jossa tämä leikkaustuomio annettiin. Etukäteen pelkäsin ennen leikkausta tietysti sitä, että jos joku menee isosti pieleen tai edes pienesti ja tulee vaikkapa ongelmia aivoselkäydinnestekierron kanssa, jos aivokammio repeää leikkauksessa tai muuten nestekierto tukkeutuu, se tarkoittaisi sitten suntin asentamista paineen tasaamiseksi ja muistelen ennen ensimmäistä leikkausta lukeneeni vertaistukipalstalta kaikenlaisia ikäviä kokemuksia sunteista, joiden kanssa sitten pelataan, kun ne tukkeutuvat ja paine aivoissa kasvaa. Jostain syystä tämä sunttiasia valvotti mua ennen leikkausta, kun jotenkin siitä tuli vähän kuin korvamato, jota kuuntelin aivan liikaa. No, aivokammio ei revennyt, eikä mitään muutakaan odottamatonta kuulemma leikkauksessa tapahtunut vaan kaikki meni hyvin suunnitellusti. Verisuonten rikkoutumista tietysti mietin myös ja kyselin lääkäriltä, että jos suoni puhkeaa, niin onko se sitten siinä. Hän rauhoitteli ja sanoi, että tietenkin leikkauksessa on aina riskejä, mutta hän on sitä, mieltä, että jos joku niistä suonista, jotka leikkausalueen läheltä menevät, rikkoutuisi ja sitä ei saisi nopeasti paikattua, riskinä olisi pieni aivoinfarkti eli lähinnä vasemman puolen motoriset vaikeudet eli vasemman käden ja jalan tilapäiset halvausoireet. Eli mitään valtavaa paperinohutta Niagaraa siinä ihan lähellä ei mene vaan sellaisia suonia, jotka kuulemma operoidaan leikkauksessa hyvin näkyviin ja niitä voidaan sitten nostella pois tieltä melko turvallisesti, eli niihin voi ihan koskea. No en tiedä tarkkaan, mitä ovat siellä puuhailleet, mutta sunnuntaina otettujen postoperatiivisten magneettikuvien perusteella se kohta, joka on näyttänyt epäilyttävältä kontrollikuvissa, on leikattu hyvin pois. Se, mitä massaa missäkin kohtaa on ollut selviää, kun patologin tulokset useista koepaloista tulevat. Kirurgi kertoi, että he napsivat sieltä monesta kohtaa koepaloja. Heräämistä jännitin, koska ekasta leikkauksesta jäi sellainen peruskauhu siitä, kun ei ole oikein orientoitunut paikkaan ja aikaan ja yrittää selvittää, että onko kaikki ihan oikeesti hyvin, vai onko taas jotain kamalaa tapahtunut, eli heräänkö leikkauksesta vai onko ollut joku kohtaus tms. Tällä kertaa ensimmäisestä heräämisestä en muista mitään. Lääkäri kertoi myöhemmin, että oli pyytänyt mua puristamaan molempia käsiään rivakasti ja vasen käteni oli retkottanut jossain pään yläpuolella ja olin sen kuulemma nostanut eteeni ja nukahtanut käsi ojossa uudelleen. Teholla muistan, että soitin tyttärelle ja miehelle ja saman tien kysäisin Ritva-hoitajalta, että voisko sille tyttärelle jo soittaa ja hän muistutti, että just äskenhän soitin. Miekkonen tuli myös katsomaan mua teholle ja muistelen, että yritin pyyhkiä suupieleeni kuivahtanutta kuolaa pois, että en näytä liian sairaalta. Mutta eipä siinä nyt ihmeempää katseltavaa ole, kun hengitysputki on otettu pois jo aiemmin eli vähän vaan kanyylejä ja mittareita. Tehovuorokausi meni tällä kertaa paremmin, kun mulle selvisi, että kyllähän siellä on jokaiselle potilaalle myös oma telkkari, viimeksi tuijotin yön tunteina vain kellonviisareita. Neurokirurgian potilaille näitä telkkareita ei vaan mainosteta kuulemma, mutta oli ihan kiva saada räplätä kaukosäädintä yöllä, kun en kuitenkaan kortisonien takia saanut nukuttua, joten päätin selvittää yöllä maailman uutisia tekstitv:stä, jota ei muuten ole vuosiin tullut käytettyä ja katsoin myös dokumentin Pompeijista. Leikkaussalissa sain ennen operaation aloittamista myös kerrottua tutulle anestesialääkärille, mihin kanyylit kannattaa laittaa ja mihin ei, jotta ne eivät olisi kovin kipeitä ja tällä kertaa onnistui paremmin. Toki ne tukkeutuivat nytkin aika nopeasti, mutta selvisin ilman järkyttävää käsikipua. Mutta mikä siinäkin on, että ihan sama, miten tiukkaan kanyylien suojaksi laitetut muovikäsineet teippaa, joka kerta suihkussa käydessä ne falskaavat kuitenkin ja käsi lilluu epämääräisessä pesuvedessä kanyyleineen kaikkineen. Hassulta tuntui sekin, että päivystysmagneettikuvia ottavat henkilöt olivat aiemmilta reissuilta tuttuja miekkosia ja sama saattajakin sattui olemaan, joka on ennenkin ollut. Liikaa on selkeästi tullut kokemusta T-sairaalasta.

Tiivistys siitä, miten tämä aivosyöpähomma nyt on tähän mennessä mennyt.Ensimmäinen 5,5 cm halkaisijaltaan oleva kasvain havaittiin yöllisen tajuttomuuskohtauksen jälkeen huhtikuussa 2018, jolloin mies heräsi siihen, että hampaani louskuivat yhteen ihan kummallisesti enkä herännyt herätettäessä. Tämän jälkeen aloitin blogin pitämisen, eli tästä aiheesta löytyy tekstejä sieltä ihan alkupuolelta. Hän soitti saman tien yöllä ambulanssin ja heräsin siihen, että makuuhuoneessa oli vieraita tyyppejä, jotka pakottivat minut paareille ja ajeluttivat lanssilla TYKSin ensiapuun. Mitään itselle tyypillistä päänsärkyä isompia oireita ei ollut aiemmin ollut, lukuunottamatta vuosia jatkuneita satunnaisia poissaolotunnelmia, sellaisia muutaman sekunnin tai minuutin olotiloja, jossa on vähän poissaoleva olo, mutta toimintakyky ihan normaali, muistan esimerkiksi tälläisen kohtauksen aikana pystyneeni pitämään ihan normaalia opettajajohtoista opetusta ja miettineeni vain sitä, että kylläpäs on jännä olo ja että tämä tunti voisi jatkua ikuisesti ja “siinä ne tähtisilmät istuvat ja kohta mennään syömään ja sitten ne jo lentävät pesästä ja kirjoittavat ylioppilaiksi” ja muistan tälläisen poissolokohtauksen aikana melko skarpisti komentaneeni oppilaita ja ajaneeni vuosikausia 2 h työmatkaa päivässä ja muistan olotiloja olleen myös autolla ajaessa, mutta havaintokykyni ja tarkkaavaisuuteni olivat ihan riittäviä näihin tehtäviin. Kävin näiden outojen olojen takia 2014 syksyllä työterveyslääkärillä ja päädyimme lääkärin tekemien perusneurologisten testien jälkeen yhdessä lääkärin kanssa siihen tulokseen, että kyseessä ovat varmaan vain niskahartiavaivojen aiheuttama jännitys niskalihaksissa (autolla-ajon sivuvaikutus) ja siitä aiheutuvat oireet. Tietysti olisi pitänyt laittaa magneettikuvauslähete, mutta ei käynyt mulla ainakaan edes mielessä eikä varmaan lääkärilläkään. Varsinkin kun niitä oloja oli välillä hyvin harvoin, saattoi mennä monta kuukautta ennen kuin tuli seuraava olo. Ensimmäisen kasvaimen löytyminen oli siis hyvin dramaattinen tilanne, sain jo ensiavussa kuulla, että TT-kuvasta näkyi, että kyllä siellä joku massa on. Jäin siitä suoraan osastolle ja seuraavana päivänä magneettikuvassa näkyi 5,5 cm kokoinen kasvain oikeassa otsalohkossa ja sain aivopainetta alentavaa kortisonia sekä epilepsian estolääkkeen ja muutaman päivän jälkeen pääsin kotiin odottelemaan kiireellistä leikkausta joka olikin jo 2 viikon kuluttua. Uusi lääkecocktail ja erityisesti Dexametasoni saivat pääni hyvin sekaisin ja mulla oli monenlaisia oireita nukkumattomuudesta järkyttävään kiertohuimaukseen ja maaniseen syömiseen ja säätämiseen (tästä aihepiiristä löytyy runsaasti blogipostauksia keväältä 2018. Söin dexametasonia yhteensä noin 4 viikkoa melko isoa annosta, 2 viikkoa ennen leikkausta ja 2 viikkoa sen jälkeen ja tämä aika meni noin 2-4 tunnin nukkumisella / vrk, joten aika rankka jakso oli kyseessä. Lääkärit epäilivät etukäteen magneettikuvan perusteella kasvaimen asteeksi gradus 3, mutta leikkauksessa otetuista koepaloista selvisi, että kyseessä näyttäisikin olevan hitaammin etenevä ja geenikartaltaan parempilaatuinen syöpä, gradus 2, jossa on vielä aika lupaavat geenialleelit hoitojen suhteen ja elinajanodote ihan kohtuullinen, vuosia, jopa kymmeniä vuosia parhaassa tapauksessa. Joka tapauksessa, olin varautunut leikkauksen jälkeen aloitettaviin sädehoitoihin ja sytostaatteihin ja olin hyvin tyrmistynyt kun onkologi katsoi kesän 2018 alussa, että jään kaikissa heidän määrityksissään niin rajalle, että he eivät suosittele jatkohoitoja vaan niitä kannattaa säästää myöhempää tarvetta varten. Näitä kriteerejä olivat mm. kasvaimen koko, yli 6 cm kasvain olisi todennäköisemmin sädetetty, mulla jäi 5mm alle tämän raja-arvon, toinen oli nuori ikäni, ikäraja oli 40 ja olin 1kk vaille 40 vuotias, kun kasvain todettiin. Lisäksi kasvaimessa oli tietyt geenialleelit, jonka perusteella se on hidaskasvuinen ja kiltti versio. Näiden perusteella onkologi sanoi, että ei kannata tässä vaiheessa rasittaa elimistöä sädehoidolla tai sytostaateilla vaan jäädään seuraamaan 3kk välein tehtävillä kuvauksilla. Olin ensin hyvin vastaan tätä linjausta, mutta annoin periksi, koska tunsin typeräksi lähteä haastamaan asiantuntijatiimiä. Myöhemmin samainen lääkäri kyllä sanoi, että nämä arviot ovat hyvin vaikeita, mutta näyttää siltä, että se ratkaisu oli ollut väärä eli olisi kannattanut hoitaa kaikilla hoidoilla heti. 3kk välein otettavat kontrollikuvat olivat ns. puhtaat aina siihen asti kun 1-vuotiskontrollissa huhtikuussa 2019 näkyi alkuperäisen leikkausontelon takaosassa noin 1-2mm paksuinen muutos leikkausontelon reunalla ja tämän seurauksena ajolupaa ei palautettu, koska kriteeri on se, että jos aivoissa on muutos, ajolupa ei heltiä, vaikka mitään epileptisiä oireita ei olisi, vaikka estolääke on käytössä. Ensimmäisen epilepsiakohtauksen jälkeen lääkäriltä menee nykyään ainakin yliopistosairaaloista rutiinisti ilmoitus poliisille 1v ajokiellosta kaikille korttia vaativille moottoriajoneuvoille ja jouduin tosiaan lähettämään ajokorttini poliisille huhtikuussa 2018. Myöskään tavallista nopeutta kulkevalla mopolla ja moottoriveneellä ei saa ajaa. Seuraavien mahdollisten kohtausten karenssiaika ajokortin suhteen on lääkäristä riippuen noin 6kk. Mutta niitä minulla ei ole ollut.


Samassa yhteydessä kontrollikuvauksen jälkeen huhtikuussa 2019 tuli tieto, että jos potilas on halukas leikkaukseen, muutos leikataan ei-kiireellisenä heti kun leikkauskalenterissa on tilaa ja tämä tehtiin elokuussa 2019. Tämän leikkauksen jälkeen kirurgi soitteli minulle hyviä uutisia, että mitään liitännäishoitoja ei taaskaan tarvita, koska he saivat kaiken niin hyvin sieltä pois. Onkologi tosin tyrmäsi jälkikäteen tämän näkökannan, koska eri lääkäreistä koostuva hoitotiimi oli ollut yhteisessä palaverissa erimielinen siitä, mikä olisi oikea hoitolinja ja onkologien linja oli se, että kannattaisi ainakin käydä sädehoidon suunnittelussa ja sitten ottaa sädehoidot ja sytostaatit varmuuden vuoksi. Itse luotin kuitenkin kirurgin sanaan enemmän ja päätin, että en rupea kuluttamaan hoitoja parin millin leikatun muutoksen jälkien siivoamiseen. Kontrollikuvien analysointia on koko tämän prosessin ajan vaikeuttanut se, että ensimmäisessä leikkauksessa tuli joku verisuoniongelma, jonka takia aivoihin tuli juuri sinne leikkausontelon reunalle muutaman sentin pituinen infarktialue, joka on peittänyt näkyvistä eli maskeerannut siellä alueella olevat muutokset, joita on sitten “suurennuslasin” kanssa etsitty magneettikuvista tämän vajaan kahden vuoden aikana. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen mulla olikin haasteita lihaskontrollissa ja monenlaista kummallista vaivaa, joita ei myöhemmin ole ollut. Nyt sitten marraskuussa 2019 olin taas ajolupaa hakemassa ja palaamassa puolikkaalla työajalla uudestaan töihin, ehdin töissä jo piipahtaa koko kevään 2019, mutta marraskuun kontrollikuvassa todettiin about 1mm kokoinen turpeampi alue leikkausontelon takareunassa ja sama tuomio kuin aiemmin eli kolmas aivoleikkaus. Sain valita otanko leikkauksen joulukuussa 2019 vai tammikuussa 2020 ja päädyin tammikuuhun ja onkologin kanssa olemme nyt olleet sitä mieltä molemmat, että tässä vaiheessa tulevat kaikki liitännäishoidot, koska pöytä on putsattava niin tyhjäksi kuin mahdollista, eli koska en lääkäritiimin suosituksesta saanut ensimmäisen kasvaimen jälkeen kesällä 2018 sädehoitoja ja sytostaatteja, vaikka olisin ollut niitä itse hyvinkin halukas ottamaan, mutta en jaksanut ruveta lääkäritiimiä vastaan taistelemaan, niin nyt ne tulevat viimeinkin. Tästä en tingi enkä kuuntele enää mitään mutinoita, vaan tämä hoidetaan nyt koululääketieteen keinoilla niin hyvin kuin mahdollista ja pyritään sellaiseen tilanteeseen, että koko ajan ei ole jotain millimetrien kasvua leikattavana vaan tavoite on päästä parantumattomassa sairaudessa mahdollisimman pitkäksi aikaa sellaiseen vaiheeseen, jolloin käydään vain muutaman kuukauden välein magneettikuvauksessa tsekkaamassa tilanne ja muuten jatketaan normaalia, tervettä elämää. Mitään erityisiä oireita mulla näistä muutoksista ei ole tullut eli olen niin sanotusti terve kuin pukki. Ainoat rajoitteet ja työkyvyn esteet ovat tällä hetkellä muisti- ja keskittymisongelmat, väsyminen sekä häiriöherkkyys, jotka jäivät ensimmäisestä leikkauksesta, ja tietysti se ajokortin puuttuminen, mutta sen palauttaminen takaisin on listalla heti, kun lääkärit siihen suostuvat. Ja tietysti sädehoidoista ja sytostaateista tulee sivuvaikutuksia, mutta niistä ei pysty vielä mitään sanomaan, koska kokemusta ei ole.





Miten homma todennäköisesti etenee tästä eteenpäin?


Syöpälääkärin kanssa olen jutellut viimeksi marraskuussa, mutta viime viikolla tuli postitse sädehoitolääkärin tapaamisaika 11.2.2020 ja seuraavalle päivälle sädehoidon suunnittelua varten TT-kuvaus ja magneettikuvausaika. Olettaisin niin, että mennään vanhan suunnitelman mukaan, eli, jos pään haava on parantunut tähän mennessä, niin tästä alkaisi 5-6 viikkoa kestävä sädehoitojakso, jolloin joka arkipäivä matkustan Kela-taksilla TYKSiin sädehoitoon ja tämän jakson jälkeen vasta voidaan määrätä kontrollikuva ja tarkastella ajoluvan palauttamista jossain vaiheessa keväällä/kesällä, jos kuvat näyttävät hyviltä. Sytostaatit eivät aivosyövässä onneksi ole mitään suoneen tiputettavia myrkkyjä vaan tablettimuotoisia suun kautta kotona otettavia lääkkeitä, joita otetaan viikon ajan kotona ja sitten pidetään 3 viikon tauko, jonka aikana otetaan verikokeet ja sykli uusitaan tavallisimmin niin, että hoitojaksoja on 6 eli hoito kestää 6 kuukautta. Jos veriarvot ovat huonot tai tulee infektioita tai muita pulmia, kuten pahoja sivuvaikutuksia, allergisoitumista tms. kuuria ei viedä loppuun asti tai joku jakso jätetään välistä tai siirretään eteenpäin. Joissain tapauksissa sädehoidon aikana voidaan jo aloittaa sytostaatit, mutta muistelen, että mun tilanteessa tämä ei ole mikään erityisesti harkinnassa oleva vaihtoehto, koska nyt haetaan ihan vaan sitä perushoitoa, kun tilanne ei vaikuta olevan mitenkään akuutti. Lopputulos on kuitenkin se, että opetushommia on aika mahdoton tehdä sytostaattien ollessa meneillään eli aloitan työt vasta sitten ku sytostaattijakso on kokonaan ohi. Tällä aikataululla näyttäisi tilanne menevän niin, että hoidot jatkuvat syyskuulle asti vähintään ja jos jotain ongelmia tulee sytostaattien kanssa, ne voivat venyä pidempäänkin. Tälle vuodelle on siis tiedossa rankkaa ohjelmaa. Onneksi on sitä muutakin elämää ja tarkoitus olisi keskittyä nimenomaan siihen ja kävellä vaan läpi näistä hoidoista. Raha-asioista sellainen huomio, että sain ennakkopäätöksen KeVa:lta määräaikaisesta työkyvyttömyyseläkkeestä eli kuntoutustuesta hoitojen loppuun asti ja sitten mietitään, millaisilla järjestelyillä palaan takaisin töihin.





Mikä fiilis? Miten voit?


Ihan ok. Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen tuli kauhea nälkä ja lievä ärtymys, kun olen tämän aamupäivän käyttänyt tälläisten typerien juttujen kun sairauden vatvomiseen. Kirjoitin siis tekstin jo eilen torstaina, mutta koska olen yrittänyt tietokoneen päivittämisen takia tehdä varmuuskopiointia samalla, en saanut tekstiä vielä torstaina julkaistua vaan nyt perjantaina laitan tämän bloggeriin. Muuten kaikki menee kuten ennenkin. arki rullaa samaan tapaan, mitä kuvailin edellisessä blogitekstissä. Yritän välillä tehdä jotain hyödyllistä täällä kotona, mieli palaa enemmän sukankutomiseen kuin valokuvien varmuuskopioimiseen, vaikka kumpaakin yritän tehdä. Taustalla pyörii usein joku rikossarja tai äänikirja Bookbeatista. Ihmiset ovat käyneet tapaamassa, kävimme myös katsomassa tyttöporukalla Helene-elokuvan ja se ei ainakaan liikaa aivoja aktivoinut ja olen käynyt leikkauksen jälkeenkin jo yksinänikin kaupungilla pyörimässä, kun on ollut hoidettavia asioita. Suunnittelen näiden oleskelutilojen beigenväristen tapettien maalaamista harmaiksi, mies hillitsi kyllä mun maalinostohaluja, ennen kuin kortisonin vaikutus on vähentynyt, ettei jää sitten projekti heti kesken ja tuo ylimääräistä stressiä. Jospa tässä piakkoin lähtisin Turkukäynnillä myös asioimaan Bauhausissa ja ostaisin oikeasti sitä vaaleanharmaata maalia ja aloittaisin sen maalausprojektin, jota olen useamman vuoden suunnitellut, mutta en ole saanut aikaiseksi. Taideharrastus on toistaiseksi epäaktiivisessa tilassa, koska motivaatiota ei tahdo löytyä. Toivon, että saan kaivettua sitä jostain, ei siksi, että mulla olisi siihen mitään velvoitetta, mutta siksi, että tiedän, että taiteen tekeminen tuntuu useimmiten kivalta, jos sen vaan saa aloitettua. Olen kahdella eri maalauskursssilla osallistujalistalla, mutta fakta on kyllä se, että tuskin jaksan käydä molemmissa. Toinen on bussimatkan päässä, mutta tässä omalla kylällä olevalla voisin käydä. Kurssi osuu juuri sopivasti helmi-maaliskuulle eli sädehoitojen aikaan. Sen takia en tee mitään lupauksia, mutta suunnitelmia voi silti tehdä. Nyt lähden viimeistelemään aamutoimia ja järjestelemään päivän asioita. Olen edelleen pienen perheemme logistiikkavastaava, vaikka en ketään minnekkään pystykään kuljettamaan. Teini ei suostu koppimopon kyytiin, eikä häntä siellä voi laillisesti kuljettaakaan, kun on jo yli 12-vuotias. Mutta onneksi pääsee pyörällä ja on oppinut myös käyttämään bussia, jos muulla ei pääse. Ostoksille Turkuun on ollut välillä niin kova hinku, että sinne on menty lähiliikenteellä ja vaihdettu Föliin, jos on kaverin kanssa päässyt seikkailemaan. Ihan hyvä taitohan se joukkoliikenteen käyttö on oppia. Itse taisin olla vasta lukiolainen, kun 90-luvulla ensimmäistä kertaa menin 16 km päähän lähikaupunkiin yksin linja-autolla ja pelkäsin koko matkan jääväni väärällä pysäkillä pois. Ei ollut kännykkää, josta soittaa ohjeita tai katsoa navigointia.