Ratin takaa pelkääjänpaikalle

Kirjoitan tätä kännykällä pää tiukasti neurologian päivystyksen pedissä. Kortisonin vähentäminen, epilääkkeet, nukkumattomuus ja psyykkinen kuormitus ovat saaneet aikamoisia oireita ja tuntemuksia normaalisti aika hyvin toimivaan kroppaani. Saan merkillisiä huonon olon kohtauksia, jossa pyörryttää niin kuin joku painaisi otsasta lattiaan, pulssi hakkaa, huulet ja kädet puutuvat, leuka- ja hengityslihakset kiristyvät ja puhe, ajatus ja liikkeet alkavat kangertaa ja pelkään pyörtyväni. Tässä maatessa on nyt juuri sellainen olo, että vielä pystyn kännyä painelemaan, mutta aika puuroa on ja huti menee. Olen tulkinnut asian alhaiseksi verensokeriksi ja lääkinnyt itseäni syömällä tunnin välein, mutta viime päivinä sekään ei ole auttanut vaan olo jää päälle. Kultsi laittoi öiksi muumikulhon täyteen suklaata tyynyni viereen, jotta voin siitä yön hiljaisina tunteina tankata. Nukun pienen jelpin kanssa 2-4 tuntia yössä ja valitettavasti kortisonibuustin herättelemä sisäinen Xena-taistelusoturiprinsessa - innovaattorivisionäärikin on uuvahtanut lääkkeen määrää vähennettäessä. Kyllä se vielä yskähdellen yrittää aamukolmelta käynnistyä, mutta elokuvasopimukset, kirjat ja kansainvälinen vlogikanava eivät ole toistaiseksi muuttuneet konkretiaksi. Ihme, tällä yrityksen määrällä!

Aika pitkä reissu on ollut, viisi tuntia oman kunnan tk:n päivystykseen hakeutumisesta pääsin keskustelemaan äsken (superkivan ja empaattisen) erikoistuvan neurologin kanssa oireistani ja varmistamaan, että lisämunuaiseni ei ole poksahtamassa, en tule pökräämään dramaattisesti lattialle hypoglykemian takia tai muutenkaan mulla ei ole akuuttia fyysistä hätää. "Kortisoni valitettavasti nyt on aika myrkkyä, mutta sen ottaminen kannattaa, koska se tekee leikkauksesta turvallisempaa". Ok. Myyty! Släm. Tarkistavat vielä sokerit ja sitä tässä odottelen. Onneksi tajusin ottaa tekemistä. Olen tallentanut muistettavia ja hoidettavia asioita paperiseen bujo-muistivihkoon, (=bullet journal, eli pienillä pisteillä oleva muistikirja, johon voi itse luoda sisältöä ja jopa kalenterimaista suunnittelua). Kiitos rakkaalle käly-A:lle tästä ideasta. 

Ensimmäiset pari tuntia makasin tässä lisäpedillä instrumenttilaatikon edessä takapuoli puolen metrin päässä hoitajien lasikopista (niin kuin kuvasta näkyy) kaiken kansan töllisteltävänä, mutta sitten rempseä hoitaja, (jonka tilannetajua testasin huvikseni pienellä aivosyöpänaljaisulla) etsi pedilleni mukavan rauhallisen nurkkauksen ja järjesti lääkärin kiirehtimään, jotta pääsisin joskus kotiin, kun kerran tarve oli näin vähäinen. Kuuntelin toisella korvalla minua aina suuresti rauhoittavaa Lauren Daiglea nappikuulokkeista ja toisella neuropäivystyksestä kuuluvia ääniä. En ole erityisen pöpökammoinen ihminen, mutta sen kuuleminen, että naapuripedin rouvalla on muiden vaivojen lisäksi influenssa, ei nyt suunnatonta riemua aiheuttanut.

Olen miettinyt tänään paljon sitä, miltä minusta oikein tuntuu. Pelottaako, olenko ahdistunut, miksi en ole (vielä) aivan riekaleina? Monet ovat ilmaisseet avoimesti ihailevansa positiivisuuttani ja jotenkin mahtavaa asennettani. Se hämmentää. Ihan paljon. Tätä kohtaa kun kännykällä päivystyksessä naputin, en oikein keksinyt mitään sanottavaa. Pää löi tyhjää. Onhan se jotenkin sellaista salaista kivaa, jos joku kertoo ihailevansa. Vastaus varsinaiseen kysymykseen tulikin, kun pääsin kotiin ja eri tavalla kun ajattelin. Lapsen mentyä nukkumaan yritin saada kännykälle räpläämiäni tekstejä koottua bloggeriin eheäksi blogitekstiksi ja olin ihan innoissani, että nyt tuntuu että on taas jotain sanottavaa ja haluan todellakin laittaa kaiken heti eetteriin. Sanoin Kultsille, että 5 minuuttia menee, sitten tulen nukkumaan. Olin kirjoittanut kännykällä siellä päivystyksen pedillä seuraavasti: “En ole kyborgi enkä kone. Kyllä se pelko sieltä aktivoituu. Mutta tämä on niin hirveän iso asia, että tämän tajuaminen kestää.Ja rationalisointi eli älyllistäminen on aluksi ihan hyvä tapa käsitellä vaikeita asioita. Tunnetasolla siihen mennään varmaan pikkuhiljaa.” How very deep. Very very deep.

Itseinho alkoi oikein tihkua sormenpäistä.

Totuus on nyt juuri tällä hetkellä se, että kun aloin koota blogitekstiä bloggerin alustalle tässä sängyllä läppärin avulla jotain käsittämättömän ärsyttävää tapahtui. Teksti pompsahteli miten sattui. Kappaleet sekosivat päällekkäin. Kysyin mieheltä, että hei tapahtuuko tämä ihan oikeasti vai sekosiko pääni juuri lopullisesti. Jotenkin tämä ohjelma tilttasi ihan täydellisesti, tekstit sotkeentuivat videolinkin kanssa ja lopputulos oli yhtä sekasotkua kuten kuvasta näkyy.


Ja kun tämä kaikki sotkeentui, mun päässäni alkoi suoni jyskyttää ja päälle kaatui aivan sietämättömän ärsyttävä paniikki ja kaikki oireet kosahtivat päälle sata lasissa. Ne samat jotka alussa kuvasin, kaatuva tunne, pulssi päässä ja tukehduttava olo ja koko roska. Ja järjetön raivon ja heikkouden tunne, miten mä en pysty yhtä vietävän tekstiä saamaan tällä vammapäällä aikaan *kirosana*. Tajuan, että viisainta olisi jättää tämä teksti nyt vaan luonnokseksi ja palata asiaan aamulla. Mutta kun en millään halua. En pysty. Komensin miehen nukkumaan, kun se on aivan kuitti. Makaan tässä sohvalla ja yritän rauhoittua, jotta pääsisin nukkumaan. Mä en yleensä jätä asioita kesken. Se on mulle aivan supervaikeaa, heikkouden merkki. Mutta nyt taitaa olla pakko. 

Nyt on tiistai aamupäivä, kello kohta puoli kymmenen. Lähdin edellisen kappaleen kirjoittamisen jälkeen silloin viime yönä vähän kävelemään talossa, rukoilin hetken, söin jotain, otin unilääkkeen ja painelin sänkyyn vaikka olo oli edelleen tosi rauhaton ja oireet päällä. Nukahdin kuitenkin jossain vaiheessa kolmeksi tunniksi ja sitten kortisoni-Xena lähti pyörittämään idearulettia ja mieleni rauhoittamiseksi kaivoin kiltisti kännyn esiin ja näpyttelin parhaimmat ideat muistilistalle ja jatkoin pientä torkkumista. Parina viime päivänä nukahtamiseen on liittynyt sellainen primitiivinen tyhjään kauhun kuiluun putoamisen tunne, mutta sitä on mieli annostellut onneksi vain hyvin lyhyitä jaksoja. Sitä kauhua pelkään, jos se iskee leikkausta edeltävänä yönä. Vastaus kysymykseen “pelkäänkö?” on kyllä. Pelkään tätä. Leikkauksen ja hoitojen onnistumista, kipua, kärsimystä, kuolemaa ja tätä reittiä, joka minulle on jostain syystä valittu. Näköjään kroppa pelkää paljon ennen kuin mieli ehtii mukaan ja sitä on syytä kuunnella ja kunnioittaa.

Lopuksi. Olen nyt jo nauttinut bloginlukijoiden (joista suurin osa tuntee minut IRL) yhteydenotoista suunnattomasti. Ihmisiä menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudestani. Joku kirjoittaa arasti, kuin pyytäen anteeksi, että ottaa näin yhteyttä, kun olemme vain facetuttuja tai emme edes kuulu toistemme elämään. On tarjottu käytännön apua, henkistä tukea ja myötäelämistä. Niin moni ajattelee meitä, toivottaa tsemppiä ja muistaa iltarukouksissa. Kiitos jokaisesta!. Arvostan jokaista. Minua liikuttaa, miten tämä mobilisoi ihmisiä kiireisen arjen keskellä. Ystävät ovat perustaneet minusta huolehtivan tukiringinkin. Todennäköisesti perustan blogin yhteyteen samaa nimeä kantavan faceprofiilin, sillä nyt jo blogissa on lukijoita, joiden facebookkaveri en ole, eivätkä he tunne minua oikeassa elämässä. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Olen kuunnellut paljon musiikkia. Yksi kappale on vaikuttanut minuun vuosia sitten, kun oli vaikea aika elämässä. Lisäksi se liittyy autoiluun - olen ajanut päivittäin kahden tunnin työmatkaa 8 vuotta. Se on Carrie Underwoodin klassikko: Jesus take the wheel. Siihen pohjaa myös tämän blogikirjoituksen otsikko. Kuuntele! Iskee suoraan suoneen.