Muistot ovat tärkeitä. Ilman niitä ei ole kuin nykyisyys. Ennen aivoleikkausta mulla oli alle pari viikkoa aikaa valmistautua. Päätin käyttää osan ajasta muistojen kirjoittamiseen. Kirjoitin lapselle kirjeen, jossa muistelin hänen odotusaikaansa ja ensimmäisiä elinvuosiaan sillä tavalla kun ne mieleeni tulivat.
"Hei kultsi! Kirjoitan tämän kirjeen nyt aika varmana siitä, että saat tämän sitten joskus vasta tosi paljon vanhempana. Mutta halusin kuitenkin varmuuden vuoksi kirjoittaa jotain, jos mulle vaikka sattuu leikkauksessa jotain sellaista, että en muista tärkeitä juttuja tai jos tulee muita ongelmia."
Onneksi kirjettä ei vielä tarvittu. Jaoin sen drivessa miehelle samalla kuin muitakin asioita. Varmuuden vuoksi. Lapselle sitä ei ole vielä annettu. Sitä on siis aikaa täydentää.
Ostin vanhemmilleni ja appivanhemmilleni äitienpäivälahjaksi muistojen kirjat: "Kirja minusta". Kirjan saajan (saajien) olisi tarkoitus kirjoittaa kirjaan vastaukset siinä oleviin kysymyksiin ja kirjan kirjoitettuaan palauttaa se lahjan antajalle. Kysymykset käsittelevät lahjan saajan eri elämänvaiheita, ihmissuhteita, merkittäviä tapahtumia erityisesti sen kannalta, millainen henkilö kirjoittaja on. Rehellisinä ihmisinä läheiseni varmaankin skippaavat muutaman liian henkilökohtaisen kysymyksen, koska eivät voi valehdellakaan. Eikä lahjan olekaan tarkoitus olla ahdistavaa utelua vaan kulttuuriperinnön tallentamista. Koska itse en ole saanut vastaavaa lahjaa (vink, vink), enkä vielä nelikymppisenä pystyisi edes kaikkiin kysymyksiin vastaamaan, vastaan muutamaan valittuun teemaan ihan näin julkisesti.
(Tässä kohtaa kirjoittaessa on pakko tunnustaa, että en ollut lainkaan varma, olinko näitä allaolevia muistoja jo kirjottanut johonkin blogikirjoitukseen, joten pikalukaisin vanhat tekstini läpi. Herranen aika, onpas mulla alkukesästä ollut energinen olo (=kortisoni)! Siis todella energinen! Pää suorastaan pursusi kaikenlaisia ideoita ja tekstikin oli napakkaa ja sujuvasanaista. Kerta kaikkiaan. Hiukan harmittaa olla nyt näin alikierroksilla. Mutta sitä unettomuutta en kyllä todellakaan kaipaa, se oli ihan kauheaa.)
Kirjassa on hyvin spesifejä kysymyksiä, kuten "jokin tietty läksy, josta pidin" tai "muistan parhaiten nämä aktiviteetit oppituntien ulkopuolella" jne. En pysty muistamaan mitään noin tarkkaa, joten kaivelen jostain aivokuorelta pari hajanaista muistoa koulusta. Yksityiskohdat voivat olla vähän pielessä, onneksi vain muutamat lukijoista voivat ne muistaa ;-)
Muistoja koulusta
Mitä muistan ala-asteelta. Ensimmäisenä tulee mieleen negatiiviset kokemukset, vaikka niitä oli paljon vähemmän kuin positiivisia. Ikävää, ei kai tämä näin mene elämässä. Että vanhana on sitten varaa valita siitä, mistä valittaa. Mitkään muistot eivät ole kunnollisia - vaan sellaisia välähdyksenomaisia. Esimerkiksi se, kun jostain syystä mulla oli ehkä 3-4-luokkalaisena koulussa eväät (varmaan joku retkipäivä), ja huolettomana tyttönä nakkelin reppua miten saattuu. Tietämättäni repussa ollut lasinen termospullo oli rikkoutunut ja tämä tuli ilmi, kun oppitunnilla pulpetin naulassa olleesta repusta alkoi valua kaakaota lattialle. Joku valopää taisi siinä kommentoida, että "kattokaa, Ankan reppu pissaa!" Siinä valunut kaakao oli toki jo kastellut kaikki oppikirjat, joiden sivut liimaantuivat toisiinsa ja niitä sitten revittiin irti. Muisto on varmaan siksikin niin pysyvä, koska niiden kaakaosotkuisten oppikirjojen kanssa piti koko vuosi selvitä.Yläasteelta muistan välähdyksiä siitä, miltä enkunluokassa haisi (ummehtuneelta, kirjoilta, ruikunväriseltä ja pölyisen hämärältä) ja että istuin yhden söpön Janin takana ja ajankulukseni katselin hänen erityisen söpöä niskaansa odottaessani, että oma vuoroni tulisi kääntää lause suomeksi. Uskonnon esitelmän korvasimme tekemällä porukalla videoprojektin vapaa-ajalla. Kuvasimme suoraan VHS-nauhalle olkapäille asetettavalla videokameralla neljän eri uskonsuunnan (muistaakseni luterilaisuus, buddhalaisuus, satanismi (kyllä!) ja helluntailaisuus) neliosaiset esittelyvideot, joista luokka sai yhden jakson nähtyään äänestää, mikä "uskonto" tippuu pois ja tätä jatkettiin, kunnes yksi uskonsuunta oli jäljellä. Huom, tämähän oli 90-luvulla eli pari vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen! (Mikä dinosaurus!) Ei ollut nettiä, somea eikä tosi-tv:tä. Eli olimme selkeästi aikaamme edellä ja taisimme saada esitelmästä kympin. Ahdistavinta videoprojektin kuvaamisessa oli lavastaa jonkinlainen satanistinen illanvietto teollisuushallille pimeällä ja hauskinta oli kuvata helluntaiseurakunnalla tapahtuvaa upotuskastetta kuivaan altaaseen pesuvati/pilliviritykset tuomassa kurlaavaa ääniefektiä suoraan nauhalle. Oliskohan jollain vielä nuo nauhat tallella?
Lukioajalta on enemmän muistoja. Kivoimmat muistot taas kerran ovat jääneet osittain koulun ulkopuolisesta luovasta toiminnasta eli esimerkiksi 2. lukiovuonna tehdystä näytelmäprojektista, jossa me lukiolaiset itse käsikirjoitimme, lavastimme, puvustimme ja näyttelimme omavalintaisen näytelmän, jonka kanssa osallistuimme johonkin näytelmäkilpailuunkin. Ongelmallisinta tässä on se, että muistan, että en ollut näyttelijänä, mutta en tarkkaan muista mitä sitten oikein tein. Olin varmaan lavastamassa mukana ja maskeeraamassa, sen jotenkin muistan. Näytelmä alkoi Kauniiden ja Rohkeiden tunnusmusiikilla ja se oli modernisoitu versio eräästä klassisesta eläinsadusta. Biologian ja kemian tunneilta muistan muutamia yksityiskohtia - kuten pahviset kromosomit, jotka halkesivat meioosissa ja sen, että kemiantunneilla meillä oli kova kilpailu siitä, kuka vastasi useimmin oikein. Ja toki kivoimmat opettajat muistan, heidän nimensä ja maneerinsa. Kerran laskin tukkimiehenkirjanpidolla yhden kaksoistunnin aikana, montako kertaa biologian opettaja sanoi "niinku". Toisen kerran laskin kattolaatat. Aika hyvin, että pääsin silti sisään yliopistoon biologialle heti ensimmäisellä yrittämällä. Hyvä todiste siitä, että 90% oppimisesta tapahtuu muualla kuin oppitunneilla. Toki olin hiukan ihastunut kumpaankin näistä miesopettajista, mikä vähän siivitti läksyjen tekoa. Ei kehdannut olla ihan pihalla.
Muistojen jälkeen
Mietin tässä joku päivä sitäkin, että mitä oikeastaan ihmisestä jää jäljelle, kun matka täällä päättyy. Ei mene montakaan sukupolvea, jolloin maailma on tilanteessa, jossa kukaan elossa oleva henkilö ei ole livenä nähnyt minua. Heillä ei ole henkilökohtaisia muistoja minusta. Kaikki pääoma, jota olen kerännyt aivoihini elämäni aikana esim. kouluttautumalla, sivistymällä, oppimalla virheistä ja yrittämällä kehittyä ihmisenä menee hukkaan siinä mielessä, että jokainen uusi henkilö aloittaa nollasta. En voi siirtää kokemuksiani ja pääkoppani pääomaa edes omalle lapselleni. Toki voin välittää rakkautta ja siirtää kulttuuriperimää. Vähän tähdenlennoksi silti jää, jos ajattelee elämän loppuvan siihen.
Yhden ystävän kanssa oli keskustelua siitä, että onpa jännä nähdä sitten joskus taivaaseen mennessä se, muuttuuko persoonallisuutemme jotenkin. Kun jotenkin ajattelisi, että miten ihminen voi olla onnellinen tilassa, jos muistot kaikesta ovat tallella, mutta kaikki muistojen henkilöt eivät ole paikalla. Ja toisaalta, se millainen olen, perustuu pitkälti siihen rikkinäisyyteen, jota tästä elämästä on kertynyt. Eli jos rikkinäisyys puuttuu, mitä jää jäljelle? Ja kuitenkaan siellä ei kuulemma ole yötä eikä tarvetta nukkua, ei epämiellyttäviä sääoloja, ei tunneta nälkää eikä ole surua ja huolta ja vaivaa. Mielenkiintoista. Sitä tietoisuutta odotellessa muistelen joskus sitä, millä tavalla kuulin puolison mummon täältä lähteneen. Ehdin tuntea hänet noin 6 vuoden ajan. Tämä teksti oli kirjoitettu mummon puheesta hänen sairaalavieraskirjaansa vähän ennen lähtöä. Paljon hän ei enää tämän jälkeen puhunut.
"Enkeleitä niän. En niä niitä kaikkia. Tulukee vuoan jo hakemaan, en jaksa ennee. Tulukee ja ottakee minut. Tässä on oikee käsj ja tässä vasen. (vieressä olleelle miniälle:) Käskekee niitä että tulloovat hakemaan. Kyllä ne tulloo kun pyyvättä. Nyt Herra aakasoo portin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti