You say

Absurdia, että lääkäritapaamista odottavat ihmiset katselevat telkkarista elvytystä ja
leikkauksia. Ei kai lentokoneessakaan näytetä lento-onnettomuuselokuvia.

Pienet harmaat aivosolut ovat Mr. Poirotin tärkein työkalu. Mulla niitä on nykyään vähän vähemmän. Harmittaa, kun en ole vielä saanut aikaiseksi tilata magneettikuvia itselleni kuvantamispalveluista, mutta ehkä se riittää, että itse näin ne tänään. Eilen aamupäivällä oli leikkauksen jälkitarkastus ja samalla kirurgi kertoi 3kk kontrollikuvien tulokset. Ja näytti kuvat. Tulokset sinänsä ovat ihan hyviä. Kuvissa ei näy mitään selkeään jäännöskasvaimeen tai uuteen kasvuun sopivaa. Se on hieno asia! Hiukan juhlintaa varjostaa se, että aivoni eivät halua näyttää selkeiltä kuvissa, joten tietty epävarmuusaspekti on olemassa.

Katseltiin lääkärin kanssa kolmea kuvaa vierekkäin. Yritin piirtää niistä kuvan, mutta ei siitä kovin hääppöinen tullut ulkomuistista pelkällä Paintilla. Kuvassa 1 näkyy kasvain valkoisella, eli oikeassa otsalohkossa iso klimppi valkoista taikinaa, joka luikerteli harmaan siistin aivokudoksen sisään. Kuva 2 oli 2 vrk leikkauksen jälkeen, jolloin valkoisen kasvaimen tilalla oli tummanharmaa nesteen täyttämä tyhjä tila, jonka reunoilla oli valkoista taikinaa (kasvainontelon reunoja, jossa siis valkoinen on infarktin jättämää kuollutta kudosta.) Kolmannessa eli nykytilassa tyhjän nesteen täyttämän paikan on ottanut sinne levahtanut normaali aivokudos sekä valkoinen mössö, jonka lääkäri selitti olevan todennäköisesti sitä vaurioaluetta.

"1.8.18 pään MRIssä T2-muutosta resektio-ontelon ympärillä. Lausunnon mukaan ei selkeää tumoriresidiiviin sopivaa. Mielestäni varmuudella ei residuaalia voida poissulkea, resektio-ontelon ympäriltä jossa siis myös iskemiaa ollut."

MUOKKAUS KLO 19.01. Facebookin aivokasvainpalstalla yksi ystävällinen ihminen laittoi linkin magneettikuvauksen perusteet-artikkeliin, josta olin ymmärtävinäni, että tuo T2 tarkoittaa kuvaustapaa. T2-painotetussa kuvassa normaali harmaa aivokudos näkyy harmaana ja infektoituneet tai muuten myeliinittomat solut sekä aivo-selkäydinneste näkyy valkoisena. Eli infarktialue näyttää siis valkealta samoin kuin näyttäisi mahdollinen kasvain. Tässä vielä linkki niille parille asiasta enemmän kiinnostuneelle lukijalle.

Lääkäri vaikutti tyytyväiseltä ja rauhalliselta ja antoi ymmärtää, että tälläiseltä ne nyt usein näyttävät. Ja ilmeisesti on ihan normaali käytäntö, että alkuvaiheessa magneettikuvaseuranta on tiheämpää, seuraava on siis 3 kk päästä ennen neuro-onkologista lääkärikäyntiäni. Siinä onkin sitten tuplasti jännitettävää, nimittäin marraskuussa tehdään myös Nepsy eli neuropsykologiset tutkimukset - suomeksi siis neljän tunnin piinapenkki, jossa keskittymiskykyä, paineen alla työskentelyä, muistia ja muita kognitiivisia toimintoja testataan työkyvyn arvioimiseksi. Ihan jännää, monet ovat kuvailleet että aika raskasta. Kiinnostavinta itselle olisi kyllä verrata nykyistä aivotoimintaa aiempaan, mutta se nyt ei ole sattuneesta syystä mahdollista.

Ehkä eniten opetustyöhön paluussa hirvittää se, että olen tottunut ylläpitämään työrauhaa massiivisen pelottavan olemuksen ja ukkosenpauhunomaisen jylisevän äänen sijaan muilla keinoilla (koska olen 170-senttinen, normaalipainoinen, kiltinnäköinen perheenäiti, jolla on normaali, matalahko puheääni). Minulla on hyvä kuulo ja osaan jonkin verran lukea huulilta. Olen tarkkaavainen, nopea, älykäs, huumorintajuinen ja luokkatilanteessa tarvittaessa ovela kärppä. Luokanhallintakeinoni ovat perustuneet nopeaan reagointiin, huumoriin ja riittävään muistiin ja tarvittaessa napakkaan otteeseen tai nopeisiin käänteisiin. Nämä ominaisuudet ovat kärsineet jonkin verran sairauden myötä. Erityisesti väsyneenä en ole se penaalin terävin kynä. Toisaalta saattaa olla, että tylsempi kynä palvelee hitaampia tai poukkoilevasta opetustyylistä kärsiviä opiskelijoita paremmin. Sen näkee sitten. 

Tunnejuna laahaa taas päiväkausia jäljessä itseäni koskevissa asioissa. Eilisen lääkärikäynnin jälkeen päivitin hyvät uutiset siviilifacebookiin ja monet kommentoivat iloissaan "ihania uutisia!" ja sain myös kivoja viestejä ihan henkilökohtaisesti. Minusta ei silti tuntunut yhtään miltään, ei iloiselta eikä ahdistavalta. Tuijottelin vaan. Tyksistä lähtiessä ihmettelin, mihin kuluttaisi jäljellä olevan tunnin bussilipusta. Lähdin ex tempore käymään Viherlassilassa katsomassa, joko olisi hurmevaahtera syysalennuksessa. Ei ollut. Mutta kasveja oli kiva katsella. Toisaalta, sitten kun pikkuteini laittoi ensimmäisen koulupäivän päätteeksi innostuneen viestin siitä, että kotitalous oli ollut kivaa ja muutama etukäteen jännitetty asia olikin sujunut ihan hyvin, onnellisuus ja ilo lapsen puolesta iski välittömästi. Virnuilin typerästi kännykälle ja suomalaiseen tapaan katselin heti ympärilleni, huomasiko kukaan. Muutamassa muussakin tilanteessa olen huomannut, että tunnejuna takkuaa. Yksi juttu, mikä menee kyllä heti tunteisiin on musiikki. Muutaman kerran olen melkein parkunut, kun lapsi laulaa suihkussa. Ihan hyvin se siis laulaa, ei siinä mitään, mutta on vaan niin kivaa, kun on lapsi, joka välillä laulaa suihkussa. Lauren Daiglen yksi uusimmista menee myös luihin ja ytimiin. Erityisesti tuo eka rivi.

You say I am loved when I can’t feel a thing
You say I am strong when I think I am weak
You say I am held when I am falling short
When I don’t belong, oh You say that I am Yours
And I believe, oh I believe
What You say of me
I believe