perjantai 31. elokuuta 2018

Tunteita virtuaalielämässä


Joskus kuulee ihmisten kommentoivan, että "kun ei ihmiset nykyään enää tule kylään, vaan ovat vain siellä somessa, eihän se ole oikeaa elämää". Olen toista mieltä. Se on ihan yhtä oikeaa elämää kuin kasvokkain istuminenkin. Siellä loukkaannutaan, nauretaan, itketään, myötäeletään, teeskennellään, vihataan ja rakastetaan. Ollaan siis ihmisiä.

Jos ei ole ollut kenenkään kanssa pitkään aikaan riitaa ja kaipaa pientä konfliktia, kannattaa liittyä Twitteriin ja ruveta seuraamaan sellaisia henkilöitä, joilla on joko tosi samanlaiset tai aivan erilaiset arvot kuin itsellä ja jotka osaavat olla nasevia ja kirjoittavat fiksusti tai sitten äärettömän typerästi ja joiden twiitteihin tulee paljon vastauksia.  Omia suosikkejani pienen ärsyyntymisen aikaansaamiseksi ovat mm. Donald J. Trump, Ville Niinistö ja Jason Lepojärvi. Tuomas Enbuskea en pysty seuraamaan, hermo palaa välittömästi. Jos taas haluaa vähemmän ärsyttävää meininkiä voi seurata vaikka Kirsi Alm-Siiraa ja Arman Alizadia. Itselleni Twitter on nopein uutiskanava maailman tapahtumista, seuraan siis monia mediataloja ja uutiskanavia.

Luin juuri tutkimuksen siitä, että facebookin käyttö on ruvenut vähenemään. Mieskin sanoo, ettei jaksa siellä roikkua, kun joka toinen postaus on "sponsoroitu" ja lopuissa ei ole mitään asiaa. Itselleni Facebook on paikka, jossa voi kuulla ja välittää neutraaleja arkikuulumisia ja pitää yhteyttä yllä esimerkiksi vanhoihin työ- tai opiskelukavereihin ja laajennettuun sukuun. Lisäksi siellä tulee jaettua linkkejä ja päiviteltyä päivän puheenaiheita sekä myytyä ja ostettua tavaroita eri ryhmissä. Hyvin harvoin laitan päivityksiä julkisiksi ja yhtä harvoin pyydän kaverikseni henkilöä, jota en oikeassa elämässä tunne ollenkaan. Facessa ihmiset käyttäytyvät pääosin kohteliaasti ja kiltisti, eikä se yleensä herätä sen voimakkaampaa tunnereaktiota kuin jos törmäisi tuttavaan kaupungilla. "Onpas kiva tavata, mitä kuuluu?"

Liityin Instagramiin alunperin vahtiakseni lapsen somenkäyttöä ja halusin jonkin kanavan, joka olisi avoinna esimerkiksi vanhoille oppilailleni ja josta voisin saada luovia ideoita. Minusta parasta antia ovat ihmisten uskomattoman hienot kuvat ja Twitterin tapaan mahdollisuus seurata melkein ketä tahansa julkista henkilöä. Kuten vaikkapa ihailemaani Lauren Daiglea. Tai vaikkapa oman lapsen niitä fiksumpia tilejä, monellahan on useita tilejä. Toki silloin kun itsellä on tosi vaikeaa ja masentaa ja on maannut koko päivän yövaatteissa sohvalla hampaat pesemättä, on tuskaa katsella ihmisten yltiöromanttisia illallisia Välimerellä, täydellisen stailattuja tunnelmakuvia vaaleanpunaisesta vauva-arjesta tai aistikkaan lämminhenkisestä sisustuksesta tai värikkäitä spektaakkeleja supermahtavilta keikoilta. Siinä voi kateus ja pettymys hiipiä puseroon.

Parasta ja antoisinta someantia ovat kuitenkin ehdottomasti suljetun piirin viestittelyt Whatsapp-sovelluksessa. Monena iltana on wappi laulanut, kun ystävien kanssa pohditaan lastenkasvatusta, työelämää ja jaetaan arjen iloja ja suruja. Kiireisessä arjessa ja pitkien etäisyyksien takia viikoittaiset "kahvinjuonti-turinat" eivät mitenkään onnistuisi. Wappiviestiin voi vastata sitten kun ehtii, jos on vaikka lapsen nukutus menossa. Ja viesteihin voi liittää kuvaa ja videota. Ja jos ei jaksa tai pysty, voi laittaa vaan lyhyen kommentin tai emojin. Sinne on monet itkut itketty ja vuodatukset kirjoitettu. Ja mieltä rauhoittavin viesti sieltä on "Muistan rukouksissa ❤️"

Jos teini haluaisi kertoa jostain saavutuksestaan, mutta ei kehtaa tulla sitä suoraan sanomaan, viesti kilahtaa juuri Whatsappiin. Esimerkiksi: "Hitsin ope laittaa niit (aktiivisuusmerkintöjä) Wilmaan vaikka emmä ees tyylii tee mtn". Pitkissä asioissa lapsi selittää minuutin litaniat ääniviestiin siitä, miten sattui yks jännä juttu koulussa. Ja silloin kun olin sairaalassa tuli sydämenkuvia ja viesti: "Ps. Mul on sulle pieni ylläri kun tuut kotii". Ja lapsi oli siivonnut huoneensa ihan vimpan päälle. Siinä kyllä läikähti mukavasti rinnassa.

Raamattua en ehkä varsinaiseksi somekanavaksi väittäisi, vaikka käyttämässäni Raamattusovelluksessa onkin erilaisia lukuohjelmia, ehdotettuja teemoja ja näköjään joku kaveripyyntökin odottamassa. Se on kuitenkin Spotifyn omien soittolistojen lisäksi se toinen paikka, jonne menen viimeistään silloin kun on se kaikkein huonoin fiilis. Varma turva ja usein myös lohdutus on muutaman klikkauksen - ja huokauksen päässä.

Tälle päivälle ohjelma antaa kohdan Ps 27:14 Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti