Possujunalla

Huomasin heinäkuun loppupuolella että keinutus on viimein lakannut! En enää tiedä milloin se loppui, koska se tapahtui niin vähitellen. Sitä oli useamman kuukauden joka päivä ja ensimmäiset pari kuukautta joka sekunti, välillä lievempänä, väsyneenä pahempana. En toki mene vannomaan, ettei se oikein uuvuttavan päivän jälkeen palaisi uudestaan hetkeksi. Nyt on ollut niin rentoa oleilua, että en ole ollut kovin uupunut. Enää siis ei ole sisällä sitä tunnetta, että puutarhaletku kiemurtelisi tai ruotsinlaiva-Sandra tahtoisi esiin. Miten mukavan normaalia.

Opettajan elämässä vuosi rytmittyy aina työkalenterin mukaan. Pitkä kesäloma katkaisee arjen täydestä vauhdista. Uutta lukukautta olen yleensä ruvennut käynnistelemään elokuun alussa lukemalla uusia oppikirjoja ja järjestelemällä opetusmateriaalia - aiemmin mappeihin, nykyään enemmän sähköisiin kansioihin. Tuntuu äärettömän kummalliselta, että nyt ei tarvitse sitä tehdä. Siirtymäriitti syksyyn puuttuu. Vähän orpo olo. Toisaalta se tuntuu helpottavaltakin. Sairauslomani siis kestää joulukuun loppuun eli melkein 5 kuukautta vielä. Veikkaan että se rupeaa syksyn räntäsateessa tuntumaan tosi pitkältä ajalta. Ilmeisesti sijaistani ollaan juuri palkkaamassa ja kollegat aloittavat työnsä ylihuomenna.

En silti ole erityisen tehokkaasti hyödyntänyt odottamatonta vapaajaksoa. Kun päivissä ei ole pakollista rytmiä, arkipäivät menevät helposti Komisario Lewisin parissa, ruuanlaitossa ja kaupassa käynneissä pyörällä ja pieniä kotitöitä puuhastellen. Teini sulkeutuu huoneeseensa tai sen kaverit hengaavat meillä (pyykkiäkään ei ole juuri tarvinnut pestä, koska lapsi on viettänyt heinäkuun bikineissä). En ole siis ruvennut niitä kaappeja siivoamaan, joiden siivous on odottanut koko työurani ajan aina seuraavaa ja seuraavaa lomaa tai vapaahetkeä. Maalaamista ja kukkapenkkien kaivelua on tullut aavistuksen harrastettua, ei paljon sitäkään. Takapihalta avautuvasta vehnäpeltomaisemasta olen nauttinut ja ottanut rennosti.

Kävin viime viikolla pään magneettikuvauksessa TYKSissä ja nyt odottelen tuloksia. Leikkauksen jälkitarkastus on 14.8 eli yli viikon päästä, jolloin kuulen kuvien tulokset. Monet ovat tsempanneet viestitse ja myötäeläneet odotteluaikaa: "mahtaa olla piinaavaa odotella tuloksia". Hämmentyneenä totean, että vielä ei ole ollut kovin piinaavaa. En ole asiaa juuri edes ajatellut (denial-defenssi). Toki olen varmuudeksi käynyt muutaman kerran OmaKannassa katsomassa, jos sinne olisi lipsahtanut radiologin lausunto, mutta ei ole. Mutta siinä se. Enemmän olen kokenut jännittäväni muita asioita: lapsen koulun aloitusta, sitä, miten kauan kestää, että saan ajokorttini takaisin ja sitä, miten syksyn arki lähtee sujumaan. Mies on jo kolmatta viikkoa töissä kesäloman jälkeen ja lapsi aloittaa yläkoulun samana päivänä, kun saan kuulla kuvauksen tulokset.

Jännittävät juonenkäänteet omassa elämässäni saattavat olla siis vähän tauolla. Nyt ei mennä vuoristoradalla, vaan possujunalla. Olen omasta sairastumisestani lähtien seurannut muutaman muun pitkäaikaissairaan elämää virtuaalisesti. Yksi heistä on vajaa 5-kymppinen haimasyöpää sairastava perheenisä, joka kirjoittaa syopalainen.fi -blogia. Hänelle sanottiin, että kasvainta ei voida leikata, mutta oman aktiivisuutensa ansiosta hän sai toisen lääkärin mielipiteen, joka oli: tervetuloa leikkaukseen elokuun loppupuolella. Blogi on yksi Suomen luetuimmista blogeista tällä hetkellä. Rukoilen, että leikkaus onnistuisi ja mies saisi elämänsä ja lapset isänsä takaisin.

Innostuin huhtikuussa myös pyytämään facebook-kaverikseni miehen perheystävää, jonka olin pari kertaa tavannut itsekin. Hän sairasti nopeasti etenevää Parkinsonin tautia. Hänen kanssaan viestittelimme välillä facebookin messengerissä. Pyysin häneltä kommentteja muutamaan kortisonihuuruiseen ideaani ja hän lähetteli minulle kuvia perheestään ja rohkaisevia viestejä ja kertoi muistavansa minua rukouksin. Nyt sain kuulla, että hän nukkui pois kaksi viikkoa sitten. Luin heti tämän jälkeen lähes yhdeltä istumalta hänen kirjansa, jossa hän kertoo vakavasta sairaudestaan ja elämästään sen kanssa. Suosittelen lukemaan. Tässä vielä linkki kirjailijan haastatteluun: http://www.ristinvoitto.fi/ristin_voitto/muut/. Samalla viikolla kuulin vanhan työkaverin sairastumisesta vastaavaan sairauteen ja jäämisestä pois töistä. En saanut ajatusta pois mielestäni vaan vatvoin sitä monta päivää. Ja toki heitin rukousta yläkertaan taas.

Syöpäyhdistyksen kautta sain tukihenkilön, jonka kanssa ollaan tavattu muutaman kerran. Hänen ansiostaan olen myös tajunnut, mitä aivovamma tarkoittaa. Se voi olla monenlaista oireilua, joka ei aina näy ulospäin ainakaan vieraammalle katsojalle, vaan tulee esille esimerkiksi keskittymiskyvyn ja toimintakyvyn puutteena tilanteissa, joissa on paljon ärsykkeitä ja kova paine. Yllätyksekseni huomasin, että asuntomessut ystävän seurassa sujuivat erinomaisesti. Ihmisiä oli, mutta heidän huomionsa ei keskittynyt minuun vaan asuntoihin. Lisäksi oli selkeät toimintaohjeet - asuntoja katsellaan yksi kerrallaan ja sitten mennään seuraavaan. Välillä syödään ja juodaan. Ja päivä vierähti mukavasti ystävän kanssa keskustellen - kahdestaan, ilman keskeytyksiä ja häiriötekijöitä.

Samana viikonloppuna kokoonnuimme yhtenä iltapäivänä muutaman ystävän kanssa yhden ystävän hevostilalle, söimme herkkuja, keskustelimme ja ihailimme maalaismaisemaa. Suomilomalla olleen ulkomailla asuvan ystävän lapset kokeilivat ratsastusta ja me naiset paransimme maailmaa. Ihanaa oli nähdä kavereita, mutta huomasin, että lasikuistilla ruokaillessamme hätkähdyttävä maalaismaisema laiduntavine hevosineen, makuhermoja kutkuttavat herkut ja monen ihmisen iloinen puheensorina sotkivat ajatukset niin, että itsestä tuntui, että olin ihan kuutamolla. En oikein pysynyt jutuissa mukana. Yritin toki kovasti ja homma helpottui heti, kun porukka jakaantui parin-kolmen ihmisen ryhmiin. Saman ilmiön huomasin, kun istuin toissapäivänä Mikaelinkirkon kesäjuhlassa, jossa liput liehuivat ja soitto ja laulu pauhasivat kaikuisassa kirkkosalissa, joka näytti hätkähdyttävän upealta värivalaistuksessa. Kaikki se katsottava ja kuunneltava yhtä aikaa lamaannutti. Tunsin itseni hyvin keski-ikäiseksi, kun valitin pään jumittamista miehelle ja hän kommentoi "sä voit laittaa silmät kiinni". Niinpä. Tämä on tuttua monelle erityisherkälle ja aistiyliherkälle ja itselläkin on ollut aina tietty katto, minkä verran härdelliä päivässä jaksaa ilman ärtymystä ja uupumusta. Uutta on se, että kesken tilanteen aivot lähtevät lomalle ja ärsykkeet eivät aiheuta mitään reaktiota. Päästä niin sanotusti tuulee läpi. Ajatukset kangertelevat ja puhekaan ei oikein luista (isäni sanoo varmaan mielessään tähän, että se on jo huolestuttavaa, jos hänen tyttärellään ei puhekone oikein käynnisty). Toki käy mielessä, että millainen pääkoppa on sitten, kun sitä joskus vuosien päästä on monta kertaa leikattu, sädetetty ja myrkytetty, jos yhdestäkin leikkauksesta ja pienestä infarktista jää vähän häikkää. No, onneksi olen totuudesta melko tietämätön siinä vaiheessa.

Vähän sellainen turta meininki on tunnepuolella. Yksi koskettava juttu oli, kun katsoin netistä (teknisesti äärettömän huonolaatuista ja erityisesti kaikuisaa) nauhoitettua facebookin livestream-lähetystä Mikaelinkirkon Hengen uudistus kirkossamme - päiviltä, jossa laulaja Jippu keskustelee kohua herättäneen ex-pastori Markku Koiviston kanssa rennosti kuin omassa olohuoneessaan. Tilaisuuden aiheena oli "haavani on lahjani". Keskustelu oli koskettava. En lähde nyt tässä perehtymään kummankaan mediahenkilön elämänvaiheisiin, mutta niistä löytyy mediasta kyllä paljon tietoa. Pointti oli se, että rikki mennyt ei ole sama kuin käyttökelvoton roska. Vaan se, että Jumala armahtaa, vaikka ihmiset eivät enää pystyisi. Ja kukaan ei ole armon tuolla puolen. Tallenne on siis laadultaan huono, mutta kuulokkeet päässä ja häiriöttömässä tilassa puheesta on mahdollisuus saada selvää. Se löytyy Mikaelmessun facebooksivulta täältä, jos jotakuta kiinnostaa.

Mikaelinkirkossa