Jännittää

Riippusilta päivälenkin varrella

Mitä hiljaisemmaksi ja rauhallisemmaksi elämä on muuttunut näin sairauslomalla (jos et ole lukenut blogiani alusta asti ja ihmettelet, mistä on kyse, suosittelen lukemaan ensimmäisen postauksen täältä), sitä enemmän pienet asiat jännittävät. Jännittäminen on varmaan kaikille tuttua puuhaa. Lapsuudesta muistan äärimmäiset jännityksen hetket musiikkiopiston matineoissa, kun oma nimi luki käsiohjelmassa ja vuoro lähestyi ja lähestyi. Kädet hikosivat, mahassa möyrysi, sydän hakkasi, korvissa kohisi ja oksetti - hyvä että muisti hengittää. Sitten kun oma vuoro tuli, marssin pianon taa kuin mestauslavalle ja pelkäsin paniikinomaisesti, että unohdan kokonaan, miten kappale menikään (Joskus unohdinkin). Pianokappaleet piti tietenkin osata ulkoa, nuotteja ei saanut käyttää. Esitys sujui hirveässä adrenaliinipilvessä ja jälkeenpäin jalkoihin valahti lempeä helpotuksen tunne.

Olen ollut aina kohtalainen jännittäjä - en pöydän alla peukaloa imevä arkajalka, mutta kainalot ovat kyllä litimärät ja sydän kohonnut kurkunpäähän esimerkiksi ennen jokaista vähänkin virallisempaa puhelua. Toisaalta, työhaastattelut tai tulokset syöpäkasvaimesta eivät ole jännittäneet juuri enempää kuin esimerkiksi vieraiden ihmisten emännöiminen. Seurusteluaikana jännitin hirveästi, onnistuuko marenkikakku, kun poikaystävän kaveripariskunta tuli kahville. Opiskeluaikana halusin jännittämisen takia osallistua opetuskeskusteluun - yliopistossa olin käsi pitkällä esittämässä kysymyksiä muiden istuessa passiivisina tuoleillaan tai räplätessä muistiinpanovälineitään (kännyköitä tai läppäreitä ei räplätty siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei ollut). Monissa muissakin tilaisuuksissa olen mieluummin rikkonut ikävän hiljaisuuden ja pyytänyt puheenvuoroa esittääkseni kysymyksen. Olen säälinyt luennoitsijoita, joilta ei kukaan kysy mitään. Minusta se kysymättömyyden ilmapiiri on paljon ahdistavampi kuin se, että itse uhraudun ja kysyn jotain. Se hetki, kun on päättänyt viitata ja kysyä, mutta joutuu odottamaan puheenvuoron saamista, on kyllä valtava adrenaliinisuihku. Melkein yhtä paha kuin se, jos hirvi hyppää auton eteen.

Mitä viime aikoina olen jännittänyt? Esimerkiksi sitä, saanko ostettua bussiin kuukausikortin (en saanut, ei ollut henkkareita mukana), osaanko olla luontevasti vieraan ihmisen seurassa (siihen ei koskaan totu) tai ehdinkö ajoissa sovittuun tapaamiseen (yleensä joo) ja onko ostamani lahja mieluinen sen saajalle (en tiedä, enkä saakaan koskaan tietää kohteliaisuussyistä). Etukäteen olen jo harjoitellut jännittämään ensimmäistä työpäivää ja oppituntia sairausloman jälkeen (4 kuukauden päästä) ja ennen pitkää koittavaa paniikkihetkeä 35 teini-ikäisen edessä, kun tuleekin totaalinen blackout ja pää menee jumiin. Tai mikä vielä hirveämpää, lapsen rippijuhlia tai sen ensimmäisen poikaystävän tai hänen vanhempiensa tapaamista (lapsi on 12v). Joskus aamuisin saatan vieläkin herätä tuntia ennen kellonsoittoa jännityksen tunteeseen, mutta ei ole hajuakaan, mitä jännitän, todennäköisesti se on vain opittu tapa. Tätä kirjoittaessani jännitän sitä, jos vaikka ne asiat, joista haaveilen, toteutuisivatkin joskus.

Olen aika lailla sitä mieltä, että jännityksen määrä on vakio. Jos ei ole isompaa jännitettävää meneillään, sitten tavalliset asiat rupeavat jännittämään. Kun ei tarvitse jännittää minuutin päästä alkavaa englanninkielistä esitelmää ison yleisön edessä, jännittää sitä, ehtiikö bussiin. Mitä normaalimpana jännittämistä alkaa pitää, sitä löysemmältä sen ote tuntuu. Ehkä, en tiedä varmaksi. Mielenterveysseuran sivuston mukaan sopiva jännitys siivittää parempiin suorituksiin, mutta liiallisena voi rajoittaa elämää, jos asioita alkaa vältellä jännittämisen takia. Joku kysyi multa joskus, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Olisiko sillä pitkällä tähtäimellä mitään merkitystä? Luulen, että kamalien asioiden tapahtuminen ja keski-ikäistyminen ovat auttaneet myös jännittämiseen. Koen että en kärsi jännittämisestä enää samalla tavalla kuin nuorempana.

Tähän loppuun sopisi tietysti hirveän kivasti joku "3 kohtaa, miten voit hallita jännittämistä". Siis jos tämä olisi nettioppaiden mukainen blogikirjoitus. Koska tämä ei ole sitä, laitan vain yhden aiheeseen liittyvän kuvan kaikille meille jännittäjille.

Kuva on napattu sivulta: https://zumcommunications.com/feeling-nervous/