Aloittamisen vaikeus

Silloin, kun mieli on piripinnassa ja jo tulvimassa yli ajatuksia ja kokemuksia, ne on pakko kirjoittaa ulos. Varsinkin silloin, kun koko ajan on pelko siitä, että ne jotenkin katoavat tai tuhoutuvat. Tai tarvitsee tyhjentymisen tunteen. On saatava päässä vellovat ajatukset ulos. Siinä ei ole muuta ongelmaa kuin pidättely. Vähän sama tilanne, jos on maha sekaisin. Ongelma ei ole tavaran tuleminen ulos, ei lainkaan, vaan sen pitäminen sisällä siihen asti, kunnes ehtii paikkaan, jossa se voi tulla turvallisesti ja ylimääräistä huomiota herättämättä ulos. Luovuuden puuskassa tavaraa tulee ja tulee, kun vain ensimmäinen tulppa on irti - muutamassa hetkessä tuotos, esimerkiksi kirjoitus on tullut ulos. Ja tunne on helpottava ja jopa ylpeä. Ihme, miten sitä onkaan voinut pidätellä niin pitkään sisällään. Sehän on vielä lennokasta ja nerokasta. Ihan kuin jonkun toisen, ammattilaisen, tekemää.

Ongelma on silloin, kun jossain luovassa toiminnassa kovasti kaipaisi innostumisen tunnetta, mutta sitä ei tule, vaikka kaikki olosuhteet ovat täydellisen kohdallaan. Kaipaisi sitä kutkuttavaa, pulssia nostattavaa lähes pakkomielteistä luovuuden tilaa, johon päästyään ei kaipaa syötävää eikä juotavaa. Siinä tilassa vaistomaisesti hengittääkin pinnallisemmin ja nopeammin, koska on kiire jatkamaan sitä, mistä eniten pitää. On se sitten kirjoittamista, taiteen tekemistä tai mitä tahansa luovaa suunnittelua tai luomista. Aikaakin voi olla runsaasti - tasan niin kauan kuin sairausloma, viikonloppu tai työpäivä jatkuu ja paikka on rauhallinen, koska muut ihmiset ovat muualla. Jos luovaa toimintaa harrastaa kotona, on tietysti parasta, jos ei olisi suurta vastuuta kotitöistä. Jos imuri voi lojua lattialla vielä pari viikkoa, ennen kuin kukaan muu kiinnittää huomiota siihen, ettei imurointi ole edennyt eteistä pidemmälle ja pölypallerot kerääntyvät letkun kylkeen. Pää on aamulla herätessä täynnä innokasta odotusta siitä, että kyllä mä tänään löydän vireen, keksin nokkelimmat sanat ja maalaan taidokkaimmat vedot. Kun vaan rupeaa tekemään, kyllä se siitä sitten lähtee. Läppäri vaan auki, kädet näppäimistölle ja viltin alle sohvalle. Tai suojakangas keittiönpöydälle ja maalauspohjat, siveltimet, maalit ja mediumit esiin vaan ja tekemään. Ja sitten kun rupeaa hommiin, huomaa, että JO kolmannen lauseen kohdalla teksti tuntuu kuivalta ja värittömältä. Tuotos on niin kökköä ja ettei sitä kehtaa lukea itsekään toiseen kertaan. Tai kun on yrittänyt sekoittaa täydellistä harmaata sorapolulle langenneiden lehvästön varjojen maalaamiseen ja muutaman siveltimenvedon jälkeen tajuaa, että väri on liian vihreää tai räikeää tai valjua ja jatkamalla maalauksen työstämistä, tulee tehneeksi sille huomattavasti enemmän hallaa kuin vaikka vain katselemalla sitä ja odottamalla huomiseen.

Imuroinnissa, lenkille lähtemisessä tai muissa rutiinitehtävissä on se hyvä puoli, että niissä ei voi epäonnistua. Jos saa itsensä liikkeelle ja homman aloitettua, se sujuu itsellään ja lopputulos on aina lähes yhtä hyvä mielentilasta riippumatta. Olohuone on erittäin tyydyttävästi imuroitu puolen tunnin päästä aloittamisesta, on sitten sitä tehdessään flow-tilassa vai suorittaako imuroinnin vain pakottamalla itsensä käsittelemään lattian läpi järjestelmällisin vedoin ja harhailevin ajatuksin. Sama ei onnistu luovan työn kohdalla. Oppituntien suunnittelussakin olen usein pyrkinyt luovaan flow-prosessiin ja usein siihen päässytkin, mutta yhtä usein tunnit on vain revittävä kasaan, koska aika on rajallinen.

Ennen tämän kirjoittamista luin tänä aamuna loppuun yhden romaanin (jota lukiessani mietin, millaisen teoksen pystyisin itse kirjoittamaan, jos olisin jostain luonnonoikusta kaikki ne kuukaudet jatkuvassa flow-tilassa, mitä ei ole koskaan vielä tapahtunut), join kolme kuppia lakritsiteetä ja katselin auringonpaisteista sänkipeltonäkymää olohuoneen ikkunasta varoen katsomasta lattialla lojuvaan imurinletkuun päin. En usko, että letkukaan kiinnitti minuun huomiota.

Tykkään Anna Puusta ja Mariskan sanoituksista. Mariska on sanoittanut paljon lauluja eri artisteille ja mestaripiirros on minusta yksi parhaimpia. Yksinkertainen on kaunista. Peruskoulun äidinkielenkirjaan teksti oli kuitenkin liian poliittisesti epäkorrekti http://www.mariska.fi/2016/06/13/mestaripiirros/.