Työterveyslääkäri ja alpakkasuunnitelma

Alpakoita. Kuva: Kimdevar0 Pixabay

Kelasta tuli lappu, että he tarvitsevat työterveyslääkärin lausunnon tilanteestani, koska 90 sairauslomapäivää on täyttynyt. Soittelin Kelaan ja sanoivat, että tämä nyt on tälläinen muodollisuus. Sain ajan tälle päivälle. Turhautti lähteä yhtään minnekään, kun on jo valmiiksi ollut aika paljon näitä virikkeitä tässä viime aikoina. Bussit täältä landelta kyllä kulkevat noin kerran tunnissa, mutta aikaa niiden käyttöön tuhrautuu älyttömästi. Autoillen tämä 20 km matka kestäisi about 25 minuuttia tietöineen ja parkkeerauksineen, mutta pyörä + bussi -yhdistelmällä odotteluineen kotipihasta vastaanotolle 1 tunti 45 minuuttia.

Vastaanottoaulassa kiinnitin huomiota siihen, että kylläpä tuntuu sekavalta, kun kuuluu neljä ääntä yhtä aikaa. Terveyskeskuksen tiskillä asiakkaita palveli yksi henkilö, työterveystiskillä hoitaja ohjeisti potilasta puhelimitse, telkkarissa pyöri taas sairaalasarja ja käytävältä kuului joku perusradiokanavan taustapölinä. Tsempit vaan kaikille aistiyliherkille ja autisminkirjoisille! (Kannattaa muuten katsoa elokuva Temple Grandinista, niin saa käsityksen siitä, miten ärsykkeet vaikuttavat neuroepätyypilliseen ihmiseen.)

Lääkäri oli ystävällinen ja kokeneen oloinen kuusikymppinen mieshenkilö, jolla oli pitkät kädet ja jalat ja tutkijamainen puhetyyli. Annoin luvan katsella tietojani kannasta ja sitten juteltiin. Tuntui hyvältä, että hän vaikutti aidosti kiinnostuneelta voinnistani, vaikka hän olisi voinut hoitaa asian vain tekemällä pari rutiinikysymystä ja siirtyä sitten seuraavaan potilaaseen. Kun puhuimme työkykyyni eniten vaikuttavista asioista: aivoleikkauksen ja infarktin tuomasta häiriöherkkyydestä ja aikataulussa pysymisen ja paineen alla työskentelyn ongelmista, tuntui että hän oli oikeasti kartalla siitä, millaista lukion aineenopettajan työ on. No, kaipa hän on lääkärimiehenä lukion käynyt (80-luvulla). Oli hyvä keskustelu. Tulin kuulluksi.

En osannut ajatella, mitä sieltä tulee, kun hän katsoi minuun ja aloitti lauseen: "Heitänpä sulle ajatuksen...
Lause jatkui: ..." Jos sun tilanne on se, että sun vammat ovat jonkinasteisesti pysyviä, kannattaa varautua pitkällä tähtäimellä siihen, että sun työnkuvaan voi joutua tekemään muutoksia." Aha. Olipa ahdistava ajatus. Että, jos en enää korjaannu ja kelpaa tähän hommaan. Tuntui kuin olisin tippunut hiihtohissistä. Sen verran meni pasmat sekaisin, että loppukeskustelusta en muistakaan kauheasti mitään muuta kuin sen, että tajusin että hänellä on meidän pitkän keskustelumme takia kaikki seuraavat ajat myöhässä ja mun pitää varata hänelle uusi aika marraskuun tulosten jälkeen, jotta voidaan suunnitella työhönpaluuasioita.

Isompien tunnepläjäysten jälkeen kestää hirveän kauan, että saan toimintakyvyn takaisin. Mitä, mulla? Mähän olen aina ollut käänteissäni nopea kuin salama. Katselin netistä paluubussien aikatauluja ja arvioin ajan kulun jotenkin aivan väärin, sillä jouduin juoksemaan viimeisen sata metriä pysäkillä odottavaan bussiin siksi, että istuin hetken kirjaston lehtisalissa tappamassa aikaa, vaikka minun olisi pitänyt olla kävelemässä pysäkille. Onneksi bussilla oli tuolla pysäkillä pysäkkiaika, jota sen pitää odottaa, ennen kuin saa edetä.

Bussimatkalla otin kännykän käteen ja kirjasin fiiliksiä ylös tätä blogia varten. Koko matkan ajan bussin joku vietävän metallinen luukku rämisi aivan käsittämättömän kovaa aina kun kierrokset laskivat. Bussin kiihdyttäessä räminä vaimeni. Bussi oli melkein tyhjä, pari opiskelijaa keskusteli rauhalliseen sävyyn koulunsa opinto-ohjauksesta ja mä jouduin taistelemaan koko matkan sen kanssa, laitanko nappikuulokkeet päähän ja rajaan räminät ja opokeskustelut tietoisuudestani vaan yritänkö vaan kestää ärsykkeitä. En laittanut! Yksikin kiljuva lapsi tai puhelimeen kailottava ihminen olisi ratkaissut valinnan kuulokkeiden puolelle. Puolimatkasta matkaan nousi laiha nuorimies, jonka paidassa oli teksti, josta jäin miettimään, onko fontti oikeasti tuollainen vai näenkö kaiken kahtena. En kehdannut kysyä. Tällä kertaa en sentään "nähnyt tuttuja". Nimittäin aivoleikkauksen jälkeen mulla on ilmennyt sellainen muistin erikoisuus, että minusta tuntuu, että näen tuttuja kaikkialla. Joka päivä hyvin monet bussia odottavat, kadulla kävelevät tai kahvilassa istuvat ihmiset näyttävät muistuttavan olemukseltaan aivan täsmälleen jotain vanhaa oppilasta, sukulaista tai kaveria. Olen lähes varma tunnistavani henkilön tutukseni, kunnes pääsen parin metrin päähän ja tajuan, että eihän tuo ole yhtään samanoloinen. Ongelma on se, että nopeassa tilanteessa silmä ei ehdi tehdä lopullista havaintoa, joten moikkailen useampia ohi ajavia "tuttuja" ja jään tuijottelemaan ihmisten perään. No, täällä maalla se ei haittaa, kun ihmiset moikkailevat muutenkin. Lisäksi olin erään kerran täysin varma, että lapseni osui heittämällään paperilennokilla kirkkomme portaikossa yhtä kaljua setää päähän. Ihmettelin, että setä ei reagoinut tömäykseen ja lapseni valisti minua että "ei todellakaan osunut, siinä oli ihan reilusti väliä". Toinen selitys on se, että sedän päälaki oli tunnoton ja/tai lapsi pelkäsi rangaistusta ja narutti minua.

Bussi ajeli useamman taajaman läpi ja yhdessä kohtaa näkyi yhden talon pihassa alpakka-aitaus. Päähäni putkahti välittömästi ajatus, että jos opehommat ei enää onnistu, tuohon hommaan saattaisin kelvata. Voisin lapioida alpakanlantaa! Ja alpakoita olisi mukavaa ja lämmintä halata.