Syyslomaseikkailu Budapestissä

Näkymä St. Stephenin Basilikan tornista Pestin kaupunkiin

Päätettiin jo aiemmin syksyllä, että testaan selviytymistä haastavammissa tilanteissa reissaamalla pienen syyslomareissun Tampereelta Budapestiin yksin. Mies hoiti kaikki varaukset (lennot, huoneiston, bussi- ja junaliput Suomen päässä) ja mä menin ohjeiden mukaan. Sain olla ystävällä yötä Tampereen lähellä ja miehensä kuskasi mut ihan kentälle asti, luksusta! Lähtöselvitykset meni rutiinilla ja lentokin - ainoa kämmi oli lentokoneen vessaan mennessä, katsoin, että valo oli vihreä, hyökkäsin vessan ovelle ja rynkytin sitä aikani. Ei auennut. Luovutin ja istuin paikoilleni. Menin nolona jonon päähän puolen tunnin päästä, kun huomasin, että ovi aukesikin ulospäin.

Mies oli valistanut, että kannattaa varmaan nostaa automaatista forintteja, joten tein sen näppärästi odotellessani pikkuista lentolaukkuani hihnalta. Ryanair pakottaa nykyään halvimmat liput ostaneet tunkemaan laukkunsa ruumaan. Olin kerrankin valmistautunut reissuun selvittämällä etukäteen, mistä julkisen liikenteen turistilippuja saa ostaa ja miten kentältä pääsee keskustaan. En ole yleensä ole vaivautunut, mies hoitaa meillä matkajärjestelyt suvereenisti. Nyt oli pakko. Aika edullisesti (16 euroa) pääsee rajoituksetta matkustamaan kaikilla julkisilla vimpaimilla Budapestissä viikon ajan, otin sen, vaikka reissu kestikin vain 4 päivää. Ostin lipun ja yritin päästä aseman edestä lentokenttäbussiin 100E, mutta jonoa vahtiva setä solkotti jotain sekavaa unkariksi esittäessäni lippuani. Puhuin tiukasti englantia ja yritin ängetä puoliväkisin eteenpäin. Papparainen pyysi toisen sedän apuun, jonka auttavasta englannista sain selvää, että lippu, joka käy kaikkiin liikennevälineisiin (!) ei käykään tähän suoraan kentältä keskustaan menevään (rahastus)bussiin vaan vierestä lähtee bussi 200E, jolla pääsee lähimmälle metroasemalle. Onneksi nykyisellä kännykkäliittymällä uskalsin käyttää mobiilidataa, joten tarkistin muutamaan kertaan siitä ja paperisesta linjakartasta vielä, millä metropysäkillä on jäätävä pois, jotta pääsen mahdollisimman lähelle huoneistoani. Toki olin sen katsonut kotona jo valmiiksi ja ottanut varoiksi kuvakaappaukset kännykkään. Onneksi pysäkiltä lähti vain juuri oikea metrolinja.

Metrolla pääsin lähelle Westend-ostoskeskusta, josta löysin vahingossa Sparin ja päätin ostaa aamu- ja iltapalavärkkejä jääkaappiin. Väsyneenä ja nälkäisenä lähdin sitten kävellen etsimään 500m päässä sijaitsevaa huoneistoani Google mapsin avulla. Aika monta kertaa sain laskea laukut alas (reppu + lentolaukku + kaksi ostoskassia, joista toisesta katkesi kahva) ja kaivaa kännykkää takataskusta ja tarkistaa navigoinnin. Löysin osoitteen (olin tarkistanut kotona katunäkymän, joten tiesin, miltä talo näytti) ja pääsin koodilla rappukäytävään. Kiivettyäni pari kerrosta tavaroiden kanssa väsyneenä, nälkäisenä ja vessahätäisenä löysin oikean oven. Ikkunasta sisäpihalle päin sojotti pölyhuiska (!) ja avattuani oven koodilla hämmästynyt kielitaidoton siivoojamummeli katsoi minua vihaisesti ja näytti kelloa. Hän ajoi minut ulos, koska hänellä oli mielestään 45 minuuttia siivousaikaa jäljellä, vaikka oikeasti sitä sopimuksen mukaan olisi ollut vain 15 minuuttia. Kesti hetken saada täti tajuamaan, että jätän vaan tavarat nurkkaan ja ruuat jääkaappiin ja häivyn häntä häiritsemästä. Vessaa en voinut käyttää, koska tädillä oli pöntön jynssäys kesken. Lähdin sitten parin korttelin päähän kuppilaan istumaan hetkeksi ja kuluttamaan aikaa ajamalla ratikalla ympäriinsä. Sitä vierähtikin kyllä pari tuntia.

Kämppä oli vanhassa kivitalossa ja huone oli  korkea ja kaikuisa

Huoneisto oli Booking.comista bongattu kiva söpö yksiö, jossa oli pieni keittiö. Kaikki oli todella viihtyisää ja siistiä, ainoa negatiivinen asia oli vanhan talon putkistot, jotka pitivät minua valveilla öisin. Naapurin käyttäessä tiskikonetta/pyykkikonetta/päästäessä ison määrän vettä viemäriin sieltä kuului mielipuolinen möyryävä "huuto syvyydestä". Naapurit olivat tehokkaita ja laittoivat koneet laulamaan viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla. Onneksi olin lomalla ja onneksi oli nukahtamislääkkeet mukana.

Seuraavina päivinä kiertelin kaupunkia julkisilla, yritin palauttaa mieleen paikkojen sijaintia (olemme käyneet Budapestissä kaksi kertaa ennenkin, 2000 ja ehkä 2012), kävin pällistelemässä keskeisiä muistomerkkejä, kirkkoja ja aukioita ja arkkitehtuuria, tutustumassa Frida Kahlon tuotantoon taidemuseossa, ihmettelemässä säilykkeiden runsautta kauppahallissa, shoppailemassa vaatteita lapselle ja itselle ja ihailemassa auringonlaskua Tonavan rannalla. Lähdin retkilleni aamukympiltä ja tulin ajoissa kämpille, joskus jopa jo viiden jälkeen. Iltaisin huilasin ja katselin sarjoja HBO Nordicalta. Rennointa oli se, että ei tarvinnut huolehtia kenestäkään eikä kysyä kenenkään mielipidettä mihinkään. Sai tehdä just niin kuin huvitti. Auringonlaskua katsellessa pieni haikeus iski silmään, muistelin että kerran ollaan miehen kanssa ihailtu Tonavan rantojen loisteliasta iltavalaistusta tunnelmallisella risteilyllä. Jaksoin ihan hyvin, kun ei ollut kiirettä minnekään eikä tarvinnut keskittyä kuin yhteen asiaan kerrallaan. Jos väsytti, pidin ruoka- tai kahvitauon. Ainoa paikka, joka tuotti isoja vaikeuksia päälleni oli eläintarha, jonne eksyin lauantaina, jolloin siellä oli paljon koululaisryhmiä opettajineen. Seurattuani hetken ahdistuneena edestakaisin kirmailevia, huutavia, nauravia ja taukoamatta puhuvia lapsiryhmiä laitoin nappikuulokkeet korvilleni, Lauren Daiglen uuden albumin soimaan ja vaihdoin sellaiseen kohtaan, joka ei lapsia niin kiinnostanut.

Mieletön parlamenttitalo!

Frida Kahlo kuvaa teoksessa omia voimakkaita kipujaan sairauden kourissa

Ketjusilta ja Budan puolta iltavalaistuksessa

Säilyketaidetta

Kultaa ja kimallusta St. Stephenin kirkossa

Tuliaisia teinille

Paluumatka sujui ihan mukavasti - tulin varmuuden vuoksi kentälle jo 2,5 tuntia ennen lentoa ja vain yhdessä kohdassa meinasin tehdä virheratkaisun. Jouduin odottelemaan joka vaiheessa, jotta seuraavan pisteen numero tai portti paljastuisi, joten homma alkoi sujua liian hyvin ja keskittyminen herpaantui. 15 minuuttia ennen lähtöportin sulkeutumista rupesin miettimään, pitäisikö kuluttaa viimeiset forintit lentoaseman kahvilassa ja jäin jonottamaan jäätelöä. Myyjää ei näkynyt ja kyllästyin 5 minuutin jälkeen jonottamiseen ja päätin sittenkin lähteä portille. Onneksi. Ryanairille oli langennut se kaikkein kauimmainen lähtöportti jossain ulkorakennuksessa, jonne käveltiin satoja metrejä ulkokautta. Koneen lastaus oli täydessä vauhdissa kun viimein pääsin sinne ja olin viimeisten koneeseen saapuvien joukossa. Mies huolehti minusta tarkistelemalla useita kertoja matkan aikana, olinko varmasti ehtinyt sinne ja tänne ja oliko seuraava steppi selvillä. Rullatessamme kiitoradalle hän vielä viestitti, että onko mulla varasuunnitelmaa, jos en ehdikään 20.27 lähtevään lentokenttäbussiin rautatieasemalle. Seuraavaa saisi sitten odottaa 2 tuntia ja sillä ei ehtisi järkevään junaan Tampereelta Turkuun. Viestitin viime hädässä minut majoittaneelle rakkaalle ystävälle, että "olisko mahdollista tulla hakemaan mut kentältä ja heittää asemalle". Sain myöntävän vastauksen ja siitä seurasi mukava juttutuokio ystävän kanssa mennen tullen. Kiitos H!