Ruotsinlaiva-Sandran paluu

Ajattelin, että joulupostaus olisi ennen joulua viimeinen. Siinä oli kiva video ja joulun tunnelmaa. Mut laitan tämän nyt tähän, jotta saan sen pois mielestä. Ei siis mitään hätää. Ei tässä sen kummempaa. Mitään uutta ja vakavaa ei ole todettu. Niille, jotka ovat lukeneet blogin alkuvaiheen tekstejä saattaa olla muistikuva kertomastani huimauksesta ja muustakin sekavuudesta silloin heti aivoleikkauksen jälkeen huhtikuussa 2018. Nimitin tätä ominaisuutta päässäni Ruotsinlaiva-Sandraksi. Tähän olis kiva linkittää se blogiteksti, mutta nyt en pysty. Pää ei taivu. Joka tapauksessa, olen havainnut Sandran vaikuttavan välillä taas aiheuttaen huimausta, sanojen löytymättömyyttä ja väsynyttä sekoilua.

Lomareissua varten olen nyt pari päivää pakannut tavaroita matkalaukkuihin. Meidän perheessä se on melkoinen operaatio. Ei tavaramäärän suuruuden vaan mukaan otettavan tilan rajallisuuden takia. Lähdetään kaikkialle käsimatkatavaroissa, vaikka olisi parinkin viikon reissu. Se on edullista ja käytännöllistä liikkumisen kannalta. Olen aina ollut meidän perheessä se, joka pakkaa omat, lapsen ja yhteiset tavarat, mies pakkaa omat henkilökohtaiset tavaransa, joita on noin kahden nyrkillisen verran. Olemme tehneet toistakymmentä vuotta sitten excel-taulukon, joka toimii pakkauslistana ja sitä sitten päivitetään tarpeen mukaan (okei, listalla oli vielä unikaveri ja kellukkeet, mutta ei siitä nyt niin kauan ole!!). Nyt kun olen saikulla, ajattelin, että onpa mukavaa, nyt on aikaa pakata ja kaikki on hyvissä ajoin valmiina ja sitten istun viimeisen illan rauhassa sohvalla kutomassa sukkaa.

Maanantaina aloitin pakkaamisen valmistelut, kaivoin laukut vaatehuoneesta ja aloitin pyykkien pesulla ja listaamalla ylös apteekkilistoja ja muita tarkistuslistoja, jotta saan viimein tavarat esille ja pääsen pakkaamaan. Toki olen puuhannut alkuviikolla muutakin. Nyt perjantaina kolmen päivän pakkausvalmistelujen ja kahden päivän erittäin intensiivisen pakkaamisen ja paikallisen apteekin tyhjennyksen jälkeen kaikki on siedettävällä mallilla, mutta vaiheessa. Yksi laukku on valmis ja suljettu, yksi odottaa kuivuvia pyykkejä ja reput odottelevat kännyköitä, kudinta, eväitä ja niitä muita juttuja, jotka voi pakata vasta lähtöaamuna tai ehkä illalla, jos muistan ostaa sukkalankaa mukaan. Miehen pakkaamisen tilanteesta en onneksi tiedä totuutta. No, miten tämä nyt näin hankalaa voi olla. Kolme ihmistä. Vähän tavaraa. Okei, paljon lääkkeitä (meillä on astmaattinen ja allerginen perhe ja muutakin vaivaa ja lääkitystä on). Ja kokemusten mukaan kaikkein akuuteimmat lääkkeet yms. pitää jakaa kolmeen paikkaan, jos esim. jonkun laukku varastetaan tai se joutuukin ruumaan ja katoaa, kun Norwegian usein pakottaa viimeiset jonottajat laittamaan käsimatkatavaransa sinne. Ja oikeiden lääkkeiden saaminen on aika haastavaa kohteessa. 

No, tämän blogitekstinkin pointti katoaa, kun pää on jäässä. Ja siitä tässä nyt on siis kyse. Mun aivot ovat olleet muutaman päivän intensiivisestä pohtimisesta ja ajattelusta niin hyytyneet, että eilisestä asti on ollut paljon enemmän huimausta ja huomattavasti enemmän sanojen löytymisen vaikeutta ja lähimuistin pätkimistä. SANDRA IS BACK. Kaikille varmaan sattuu silloin tällöin sitä, että on menossa hakemaan toisesta huoneesta jotain tavaraa ja huoneen ovelle päästyään ei muista, mitä olikaan hakemassa tai mitä pitikään tehdä. Mutta se on aivan sairaan turhauttavaa, jos sitä tapahtuu vaikkapa muutaman tunnin kestona niin kuin nyt on taas ollut. Ja sitten kun yrität ihan normaalisti keskustella vaikka miehen kanssa samalla kun syöt iltapalaa, niin sanat ovat hukassa. Että taas on vaan yksi kanava kerrallaan käytössä. Joko puhuminen ja sekin tökkii, tai voileivän teko ja sekin tökkii.

"niin ku kuulin tälläsen jutun kun luin sen sieltä....sieltä, mikäsenpaikanniminytonkaan...niin siis TWITTERISTÄ että se lääkäri, se.... mikäsevietävänhörhönytonkaan...se antti heikkilä...oli kirjoittanut sen kirjan...sen...öö...niin joo mun pitikin syödä toi leipä, ootas mä laitan siihen päälle jotain" (menen jääkaapin ovelle ja avaan sen ja en muista että mitä olinkaan taas tekemässä, kun mietin sitä kirjan nimeä. Suljen jääkaapin ja jatkan) "niin siis se anttiheikkilän kirja...niin, mitäs mun pitikään siitä..." Sit mietin, että miks oon tässä jääkaapin ovella ja muistan, et ai niin se leipä ja avaan kaapin oven taas ja samalla lapsi tulee kysymään että "äiti, mä en löydä yksiäkään mustia sukkia" joten suljen oven ja lähden etsimään sukkia lapselle. Sitten vartin jälkeen, kun tulen nälkäisenä keittiöön, jossa mies mussuttaa puuroannostaan, mietin, että mitäs mun pitikään tehdä. Nälkä olis. Menen jääkaapille. "Mitäs mä söisin, ai niin tuolla on paahdettu leipä, olikos meillä leikkelettä...juu siis siitä heikkilän kirjasta oli tehty siihen lehteen, siihen... siis siihen, niin siis turunsanomiin semmonen...sellanen... kirjoitus...öö...vai ottaisinks mä kuitenkin juustoa. HEI TÄÄLTÄ ON JUKURTTI LOPPU..." Onnistun saamaan leivän päälle voita, mutta toiminta keskeytyy, kun pitää ajatella. "mitäs mun pitikään siitä jutusta. Niin että siellä oli joku toimittaja kirjoittanut siitä kirjasta... tai en mä tiedä oliks se toimittaja, en oo tarkistanut, mut kirjoittanut kumminkin sellasen... tämän siis.... Leivän teko pysähtyy. Ja sama homma jatkuu. Ja jatkuu. JA JATKUU. Ja keskustelu tökkii, kun mitkään asiat ei muistu mieleen ja pää on ihan jäässä. Ja leivän tekokaan ei etene. Kaikki päivän korkeampi ajattelu on käytetty pakkauslistojen lukemiseen ja pakkaamisen toteuttamiseen ja sen miettimiseen, että jos portilla pakotetaankin laittamaan yksi kolmesta käsimatkalaukusta ruumaan, niin siinä laukussa ei voi ollakaan varavirtoja, eikä muuten tärkeitä lääkkeitäkään, koska jos sille käykin jotain.

Yritin laittaa illalla vielä (en muista söinkö leivän) puhelimen SD-kortilta kuvat ja videot koneelle ja latautumaan driveen ja kun siinä taas meni aikaa ja homma oli hankalaa, lopputulos oli se, että paruin sohvalla miehen kainalossa sitä, että kun tää typerä pää ei toimi! SE ei vaan TOIMI! Kirosanat kävivät taas mielessä. Yleensä nukkuminen on korjannut jonkin verran näitä ongelmia, mutta taisi jäädä liian vajaaksi  (kun en millään ehtinyt ihan 8-10 tuntia nukkua), koska sama homma jatkui nyt aamulla. Sit itken tietysti sitä, että jos tämä tältä näyttää, niin mitä voi helmikuun työhönpaluusta tulla. Tai elämästä yleensä. Mä haluan pääni takaisin, pliis! (ja taas kävi Jumalakin mielessä)

Joustava työnantaja ja asiantunteva työterveyslääkäri järjestivät niin, että voin aloittaa työt 4.nnen jakson alkaessa helmikuussa ja teen koko kevään kevennettyä työaikaa eli aika tarkalleen 50% siitä tuntimäärästä, joka mulla on keskimäärin. Eli sen puoleen on helpotettu alku. Ja on pakko päästä koettamaan, mihin tää pää riittää. Siihen mennessä olenkin sitten ollut töistä pois yhtäjaksoisesti noin 10 kuukautta. Aika paljon pidempään kuin ajattelin. Ottaen huomioon, että vaikka mulla on aivosyöpä, sytostaatit- ja sädehoitovaihtoehdot jäivät keväällä odottelemaan hamaa tulevaisuutta eli koko tämä hässäkkä on vaan yhden huhtikuisen leikkauksen tulosta. No, ja leikkauksessa tulleen pienen infarktin.

Nyt on taas nälkä, kun 2 tuntia sitten mies jätti mulle leivän pöydälle (siinä ei ole vielä päällisiä) ja lähti töihin. Ja pakkaukset odottavat...ja ehkä tämän pyjamankin vois vaihtaa...