Kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastauksia

Taas yllätyn siitä, miten kiireiseksi ihminen saa elämänsä koostettua. Tempo on toki huomattavasti hitaampi kuin töissä käydessäni, mutta näköjään minulla on kyky tupata elämäni aika täyteen kaikenlaista sairauslomallakin. Silloin, kun olin lapsen kanssa kotona vajaa 2 vuotta hänen syntymänsä jälkeen huomasin saman ilmiön. Löysin itseni vapaaehtoistyöstä kristillisen keskustelupalstan moderoijana sen jälkeen, kun olin toipunut elämään pahimmasta uupumuksesta. Sosiaalinen media kiinnostaa minua, kauheaa myöntää, mutta totta se on. Ja itsensä ilmaiseminen kirjallisesti. Varsinkin, kun se valitettavasti nykyään on se luontevampi tapa. En ole enää niin nopea, nokkela ja kärppä puhetilanteissa. Mutta olen sairauslomalla, joten olen voinut käyttää aika paljon aikaa Twitterissä, Facebookissa ja esimerkiksi uutisia lukien ja kaikenlaisia tutkimuksia etsien. Tulisin varmasti kuluttaneeksi vuorokaudessa 16 tuntia netissä ja sosiaalisessa mediassa, ellei olisi a) perhettä, b) niska-hartiavaivoja c) hyvä ruokahalu d) hirveät kirjojen lukuhimot e) kiinnostus kaikenlaiseen luovaan työhön ja f) vielä joku takahaamuinen tunne siitä, että some on ehkä melko turha ja hyödytön ajanviete. Ongelma ratkeaa jossain määrin helmikuun 5. päivän jälkeen, kun palaan työelämään.

Sunnuntai-illaksi olin lupautunut palaveriin, jonka tiesin etukäteen jo kestävän pitkään ja väsyttävän minua, koska muut osallistujat olivat minulle uppo-outoja yhtä henkilöä lukuunottamatta ja tiesin, että olen sen verran innostunut asiasta, että osallistun täysillä ja keskittymiskyky käy ylikapasiteetilla ja jälkikäteen olen raato. En siis lähtenyt aamulla jumalanpalvelukseen vaan päätin seurata sitä kotoa käsin uskotv.fi:n suoran lähetyksen välityksellä. Olin sattumalta pari päivää enemmin lukenut vanhan lehtiartikkelin tutusta perheestä, joka joutui kohtaamaan sen kaikkein pahimman. Omien lasten tapaturmaisen kuoleman, joka pysäytti kokonaisen kylän järkyttävyydellään. Tapaus oli minulle jo entuudestaan tuttu. Kun katsoin jumalanpalveluksessa musiikkivastuussa olevia tuttuja kasvoja, lehtiartikkelin isää ja tragedian jälkeen syntynyttä, nykyään jo aikuista tytärtä, ja kuuntelin heidän laulavan herkästi minulle jo lapsuudessa rakkaiksi tulleita lauluja, itkin. "Mun Jeesus elää, siksi elää tahdon...". "Tulkoon valtakuntasi, tapahtukoon tahtosi..." Vielä tätä kirjoittaessa sydänalaa kouraisee. Käsittämättömästä, hirveästä tragediasta voi selvitä. Monesti ei ole muuta vaihtoehtoa. Ja jostain merkillisestä syystä, joskus sen moskan keskeltä voi nousta jotain kaunista. Tämä laulu oli sellaista.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen päässyt elämässä niin helpolla. Henkilökohtaiseen kärsimykseen tutustuin kunnolla vasta lapsen saatuani. Se olisi silti varmasti tapahtunut, vaikka en olisi lasta saanutkaan. Mitä pitempään elää, sen varmempaa on, että kärsimys kohtaa läheltä tavalla tai toisella. Eikä se jakaannu tasaisesti. Joillekin kertyy enemmän, kuin he pystyvät kestämään. Jokaisen kärsimys on subjektiivista, sitä on mahdotonta verrata toisen kärsimykseen objektiivisesti. Ja aika monesti kärsimykseen liittyy luopumista ja menettämistä. Voi joutua luopumaan ihmisistä, haaveista, terveydestä, omanarvontunnosta, elämästä. Näistä aiheista on  runsaasti blogikirjoituksia, aforismeja, kirjoja, elämänviisauksia. Tämä Elina Salmisen runo oli se, joka minua puhutteli: