Uusia alkuja

Viimeksi blogi pysyi hyvin asialinjalla ja lääketieteellisessä termistössä. Ja syöpä-asiassa. Tämä on erilainen kirjoitus. Tänään en aio välittää pätkääkään, vaikka tippuisin tämän pilven reunalta minuutin päästä alas tai jos joku vetää herneen nenään tästä hihhuloinnista. Se on sitten voi-voi. Juuri nyt aion huutaa ja hillua riemusta! Merkittävä positiivinen käänne, jota olen yhden läheisen ihmisen voinnissa odottanut itkulla ja tuskalla yli 2,5 vuoden ajan on viimein tapahtunut. Ei löydy sanoja! Vähän kuin olisi avattu ovi aivan uuteen ulottuvuuteen. Ja kuitenkin vasta seisoskellaan huterasti siinä ulko-ovella, kynnyksellä ja edessä on pitkä ja mutkainen matka. Mutta ovi on auki. En keksi äkkiseltään monta yhtä paljon tunteisiin menevää ihmeellisen hienoa uutista tämän elämän ajalta.

Muutama isompi kohokohta omasta elämästäni toki muistuu mieleen ja haluan niistä jotain sanoa. Muitakin löytyy, mutta ne ovat liian henkilökohtaisia jaettavaksi täällä. Ensimmäinen liittyy siihen, että pitkän odotuksen ja vaiherikkaiden, välillä ahdistavan tuskaisten ja toisinaan toiveikkaiden jaksojen jälkeen tein positiivisen raskaustestin ensimmäistä kertaa elämässäni. Siitä on aikaa jo reilusti toistakymmentä vuotta, joten en edes muista yksityiskohtia. Mutta sen muistan miten mieletön onni ja ilo minut täytti. Istuin rivitalokaksiomme vessassa tikku kädessä ja ihmettelin siihen piirtyviä viivoja. Sen säälittävän tikun kahden viivan näkeminen konkretisoitui 8 kuukauden päästä pullean 3700g ja 49cm kikkaratukkaisen tytön putkahtaessa maailmaan. En vieläkään voi herkistymättä katsoa yhtään synnytysvideota - en edes oppitunnilla.

Toinen muisto liittyy työhöni. Työurani alussa tein pätkäsijaisuuksia parin vuoden ajan. Kolmanneksi vuodeksi sain melkein koko lukuvuoden kestävän äitiyslomasijaisuuden ja ajelin pitkää työmatkaa omalla autolla. Muistan kuinka minua harmitti se, että tiesin joutuvani jättämään ihanan työpaikan viranhaltijan tullessa toukokuussa takaisin töihin. Ajelin työmatkalla pitkiä peltosuoria ja kuuntelin kymmeniä kertoja levyltä Chariotsin kappaletta "Uusien alkujen Herra" ja laulaa kailotin mukana. Ja aina repeatille ja uutta laulua. Rukoilin, että saisin itse omat oppilaat, oman koulun, oman työpaikan, eikä minun tarvitsisi aina vain hoitaa toisten sijaisuuksia. Muistan olleeni sillä samalla peltosuoralla ajamassa töistä kotiin, kun tuli puhelu, jossa minua pyydettiin virkahaastatteluun. Onneksi tajusin pysäyttää auton tien sivuun jo puhelimen soidessa, koska jalkani tärisivät niin, että piti hetken huilata. Tuon työhaastattelun seurauksena sain elämäni ensimmäisen lukion lehtorin viran ja koko elämämme mullistui sen takia. Laitoimme talon myyntiin ja muutimme vieraalle paikkakunnalle (tosin vielä aika pitkän matkan päähän työpaikastani) ja aloitin työt ihan omassa luokkatilassa, jonne keräilin innoissani julisteita ja aineisiini sopivaa rekvisiittaa ja yritin opetella ymmärtämään vierasta murretta.

Kolmas muisto oli sellainen, että vuosien päästä eräänä kesäaamuna heräsin aikaisin ja rupesin tapani mukaan räpläämään puhelinta sängyssä. Päätin käväistä pitkästä aikaa mol.fi:ssä ja hätkähdin, kun siellä näkyi oman alani erittäin kiinnostava työpaikka, vakituinen tuntiopettaja ja täällä ihan omassa maakunnassa. Se sisälsi monta sellaista elementtiä, jotka olin laittanut itselleni ylös, että näitä haluan urallani tavoitella. Edellisen lukuvuoden aikana lähipiirissä oli tullut sairastumista ja erityisesti erään minulle läheisen henkilön tilanne aiheutti jatkuvaa huolta ja ahdistusta ja järjestelyjä arjessa. Autolla ajetut pitkät työmatkat (taas!) noudattivat aika usein sitä kaavaa, että laitoin minua lohduttavan musiikin täysille ja sitten saatoin huutaa suoraa huutoa, itkeä, kuunnella hiljaa tai laulaa mukana sen mukaan, mikä oma huolen taso oli kunakin päivänä. Töissä oli sen verran intensiivistä, että siellä en onneksi pystynyt ajattelemaan huoliani vaan työhön keskittyminen toi tervetulleen katkoksen muuten harmaansävytteisiin tunnelmiin. Vaikka viihdyin työssäni, katselin työpaikkoja koska ajattelin, että pystyisin paremmin tukemaan häntä, jos saisin töitä lähempää. Tuosta aamuisesta puhelimenräpläyksestä seurasi puhelu ja työhaastattelu, jonka jälkeen hakkasin haastattelupaikan pihalla päätäni rattiin ja sanoin kotona miehelle, että "en sitten pysty puhumaan tästä haastattelusta, älä kiitos muistuta minua siitä, menin sanomaan siellä jotain todella typerää lopuksi, kaikki on pilalla". Taisi olla seuraava aamu, kun olin varannut itselleni henkilökohtaisen "lomamatkan" Onnibussilla Helsinkiin. Bussiin päästyäni ajoimme haastattelupaikan ohi ja puhelin soi: "Ottaisimme sinut mielellämme töihin". Muistan, että lämmin aalto meni lävitseni ja sönkötin jotain epämääräistä puhelimeen ja käännyin lyhyen puhelun jälkeen virnistelemään typerästi ikkunaan päin sen sijaan että olisin huutanut bussissa täysillä, että "tajuatteko, mä sain sen työpaikan!!" Keskittyminen Helsinkireissun antiin oli melko vaikeaa tämän ilmoituksen jälkeen. Se ei toki poistanut huolta läheisestä, mutta mahdollisti sen, että saatoin olla enemmän läsnä hänelle, joten se vähensi omaa huolehtimistani. Ja nyt tämä läheinen voi jo paljon paremmin.

Aika monesti ainakin minulla suuren ilon ja helpotuksen hetkiä edeltää pitkiä jaksoja, jolloin kaikki tuntuu toivottomalta tai välillä jopa kuristavan ahdistavalta. Välillä voi olla tasaisempaa tai jopa tunneköyhää vaihetta ja monta erilaista tunneskaalaa. Tämä kappale muistuttaa mua siitä, että aina kuitenkin voi löytyä uusia alkuja:

Jälleen huomaan harhailleeni, liian kauan itse yrittäneeni.

Lähelles kun uskallan, näen armosi valloittavan,

syvimmän ymmärryksen kun kohtaan.

Jeesus, johdata tieni, Herra uusien alkujen. 

Saavu heikkouteeni. Tahtosi uudelleen valitsen.

Äänes kuulen, ihmeen tunnen. Annat jälleen uuden mahdollisuuden, 

viisaamman suunnitelman, päämäärän arvokkaamman. Sinä vain Herrani voit ne antaa.

Jeesus, johdata tieni, Herra uusien alkujen.

Saavu heikkouteeni. Tahtosi uudelleen valitsen.

Ylistän suuruuttas, armoasi ihmettelen. Rakkautes määrää ei voi käsittää.