Jalat maassa

Miksi blogissa on ollut hiljaiseloa? Suurin syy on se, että nyt kun olen palannut töihin, olen paljon kiireisempi kuin ennen. Yksi syy on se, että en tiedä mitä kirjoittaisin, kun omassa ja läheisten arjessa on kaikenlaista, mutta en halua enkä voi jakaa niitä blogissa. Nyt on ollut sellainen kausi, että olen miettinyt paljon muiden ihmisten asioita ja ollut mukana niissä. Ihan normaali elämä on kyseessä, välillä yksi asia valtaa enemmän mielen ja ajankäytön - välillä toinen. Töissä on mennyt ihan mukavasti, opiskelijat rupeavat pikkuhiljaa tottumaan läsnäolooni ja heräilemään henkiin kohteliaisuussektorilta. Yksi kohtaaminen jäi erityisesti mieleen, jolloin tajusin, että S-korttini sai todennäköisesti aikaisemmin kitisevän ja nurisevan nuoren miehen käyttäytymään minua kohtaan hyvin kunnioittavasti, kun hän tuli asioimaan kanssani. Siis syöpäkortti.

Kuulin tänään yhden tuttavan äkillisestä kuolemasta. Kaukaisen kaverin, jonka elämää olen viime aikoina seurannut vain somesta. Meidän elämillämme olisi ollut paljon yhtymäkohtia, mutta kumpikaan emme olleet osanneet tarttua niistä kiinni. Olemme samanikäisiä, samalla alalla, samanikäistä jälkikasvua, halu parantaa maailmaa. Kumpikin luovia ja taiteellisia kaunosieluja, kiinnostuneita vaikuttamisesta ja politiikasta. Hän toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi, kun muutimme nykyiseen kotikuntaani. Mutta koskaan tuttavuus ei kehittynyt ystävyydeksi. Olimme toisaalta monissa asioissa hyvin erilaisia ja ehkä jotenkin polut eivät vaan kohdanneet. Ajattelin häntä huomattavasti useammin kuin otin yhteyttä tai edes tykkäsin hänen somejulkaisuistaan.

Nyt hän on yllättäen poissa. Yhteydenotto ei ole enää mahdollista. Jäin miettimään, mitä hänestä jää elämään nyt. Jälkikasvu, teokset, muistoja rakkaudesta ja ystävyydestä, kontaktipintoja ihmisten mielissä. Hautakivi kirkkomaalla. Läheisten suunnaton tuska ja ikävä. Ei vastauksia, vain kysymyksiä. Kuulin vasta jälkikäteen hänen taistelleen masennusta vastaan. Kun me tarkastelemme toistemme elämiä somessa tai satunnaisesti tavaten, ei voi tietää, mitä toiselle oikeasti kuuluu, jos ihmiset eivät halua itse asioitaan avata. Ulospäin voi näyttää makealta, sisältäpäin voi olla vain olo, että on ihmisroskaa.

Onko kuoleman tehtävänä pysäyttää elävät ajattelemaan elämän rajallisuutta. Onko kuolemalla mitään tehtävää? Ehkä se on vain elämä. Minä ainakin haluan elää. Elämä on lahja.

Bussilla kotiin ajaessani kuuntelin heti suru-uutisen kuulemisen jälkeen tätä kappaletta. Olen saattanut jakaa sen ennenkin. En tiedä miksi se taas iski nyt, mutta tässä tulee: